Yhteiset tiet on tallattu loppuun

Nyt on koittanut se aika kun minä, Kristiina olen totisen totta yksin Australiassa. Jos sanoisin, että mua ei pelota, valehtelisin. Kyllä mua pelottaa ja jännittää. Anneli lähti tänään Southern Crossille kaivosmiesten motelliin töihin. Mä olen nyt yksin suuressa maassa ilman suunnitelman häivää...

Totta tosiaan tulin Australiaan yksin, tuntematta ketään paikan päällä ja tänne saavuttuani ja alku järkytyksen koettuani olin totaalisen murtunut ja mietin miksi ikinä tulin tänne. Halusin vain takaisin kotiin. Oli onni onnettomuudessa, että mä tapasin Annelin heti ensimmäisenä päivänä ja siitä päivästä asti olemme pitäneet yhtä. Taisimme alkujärkytyksen keskellä vähän niin kuin pelastaa toinen toisemme. Me ollaan kuluneiden reilun 4 kuukauden aikana koettu yhdessä niin paljon, meillä on ollut hauskaa ja välillä ollaan otettu myös yhteen. Oikeastaan tuntuu kuin olisin tuntenut Annelin paljon kauemmin kuin 4 kuukautta.

Nyt on kuitenkin koittanut aika kun meidän tiet ovat jatkuneet eri suuntiin. Mua pelottaa. Elämä on tuntunut huomattavasti helpommalta, kun on tiennyt, että on se tuki ja turva on koko ajan lähellä. Keventänyt taakkaa ja tuonut voimaa niinä huonoina päivinä jolloin olisi halunnut vain päästä kotiin. Musta tuntuu, että mä en vielä oikein edes sisäistä, että mä olen nyt oikeasti yksin. Eniten mua pelottaa niinkin pieni ja typerä asia kun; puhun englantia ja jos en tiedä jotain sanaa, enkä osaa esittää sitä sanaa toisella tavalla, enää ei voi kysyä toiselta osaako se auttaa... Mua vaan vieläkin pelottaa ihan kamalasti mun englanninkielen osaaminen. Mä en vaan osaa/pysty luottamaan itseeni tässä asiassa yhtään vaikka tiedän, että osaan. Toiseksi mua pelottaa, kun Herra Britti on parin päivän päästä täällä ja jos kaikki ei menekään niin kuin olen toivonut ja joudunkin pettymään, mä olen ihan yksin! Noh, lohdullinen asia on kuitenkin se, että maailma on miehiä täynnä ja mä voin aina paeta toiselle puolella Australiaa.

Mä nautin siitä, että mun elämä on niin vapaata täällä. Mä voin tehdä mitä ikinä mä haluan ja mennä minne huvittaa. Just tällä hetkellä mua kuitenkin ahdistaa se, että mun elämässä täällä ei ole mitään pysyvää. Kaikki kaverit joita mä olen saanut täällä, jää tänne.  En tiedä näenkö niitä enää koskaan. Taas pitää aloittaa uudessa kaupungissa kaikki alusta; ystävät, työ, asuinpaikka, kaikki. Toisaalta se kiehtoo mua ja nautin siitä, mutta yksinäisyys pelottaa! Mun elämässä on vain yksi pysyvä asia; rinkka.

Rakkaita rakastaen, K

Jos joku haluaa nähdä lisää kuvia mun matkan varrelta, niitä voi katsoa täältä

(Kaikki kuvat on mun ihan itte ottamia (paitsi 1 Surf Camp -kuva), joten älä PLIIS kopioi!)