5 päivää

Mulla ei oo enää montaa päivää jäljellä täällä, ainoastaan 5 kokonaista päivää ja 6 yötä. Tuntuu niin hyvältä tulla kotiin! Koko matkan ajan oon pelännyt sitä, etten tuu koskaan täysin hyväksymään täältä lähtöäni, mutta oon pelännyt turhaan. Mä en vois olla enemmän sinut sen kanssa, että Suomi odottaa mua jälleen. Mä haluan vaan saada mun perheen, ystävät ja oikeen elämän takaisin! Uskomatonta miten se mieli muuttuu, kun on kaukana pois kotoa; Aina vaan jaksoin miettiä sitä, miten tylsää mun elämä on ja jollain toisella on paljon kivempi, jännittävämpi ja hauskempi. Sekin piti kantapään kautta oppia ja tulla toiselle puolelle maapalloa toteamaan, että mä en tykkää siitä "kivemmasta, jännittävämmästä ja hauskemmasta" elämästä, mä rakastan sitä tylsää, normaalia arkea missä on rutiineja ja kaikki läheiset ympärillä tukemassa mua. Ei ollut ruoho vihreämpää aidan toisella puolella ja hyvä niin!

Kuluneet 2,5 viikkoa R on ollut täällä lomalla ja sen myötä mun koti-ikävä on noussut ihan huippuunsa. Tänään aamulla kävin saattamassa R:n SkyBussille ja kyllä mua harmitti etten ite päässyt vielä lähtemään. R:n kanssa ollaan oltu todellisia turisteja täällä ja mäkin oon päässyt tekemään turistijuttuja ja nähnyt, että missä mä oikein asunkaan. Ollaan koluttu lähestulkoon jokainen kauppakeskus läpi ainakin kerran ja munkin shoppailuhimo on saatu jo sammumaan. Lisäksi ollaan käyty  Eurekan Skydeckillä, Melbourne Zoossa, St. Kilda Beachillä ja kaduilla, Etihad Stadiumilla katsomassa australialaista jalkapallopeliä, Prahran Marketissa, Queen Victoria Marketissa, China Townissa vetämässä kiinalaisähkyt kahdesti, Harbour Townissa, Waterfront Cityssä, Crown Casinolla jne. Kyllä täällä tekemistä riittää jos vaan viitsii tehdä ja taas pitääkin todeta, että mä tuun ikävöimään tätä kaupunki niin paljon. R:n aika meni ihan liian nopeesti, kivaa on ollut ja paljon hyviä muistoja vaikka pirun kylmä täällä onkin.

 

Kerrankin ku mulla olis hirvee liuta kuvia niin, netti on liian hidas lisäämään niitä. Facebook -käyttäjät kuitenkin näkee ne täältä.

-K-

Turistina

Viikonloppu tuli ja meni eikä tehty yhtään mitään. Mun flunssa alkaa pikku hiljaa hellittää ja jaksan jo tehdä muutakin ku maata sängyn pohjalla hylkeenä. Sunnuntai  illalla mentiin Eurekan Skydeckiin, rakennukseen jossa oli 88 kerrosta ja sieltä oli ihan mielettömät näkymät. Jotain niin kaunista! Siellä yläilmoissa tuli jotetenkin tosi haikea mieli... Ekaa kertaa tuli sellanen olo, et nyt mä oon ihan oikeesti lähdössä täältä pois. Tuunko mä tänne enää koskaan takaisin? Mä oon vieläkin häkeltynyt siitä, miten joku ihmisen rakentama voi näyttää niin uskomattoman kauniilta, kaikki ne valot ja se suuruus! Mulla on nyt jo mieletön ikävä Australiaa vaikka en oo vielä ees lähtenyt...

Maanantai-aamun suunnitelmat meni aikataulullisesti mönkään, koska meijän koko rakennuksesta oli vesi poikki ja mä en suostunut rasvafledana lähtemään mihinkään. Jossain vaiheessa päästiin liikkeelle ja kierreltiin Melbourne Central -kauppakeskus ja K-mart, joista tarttui mukaan myös ensimmäiset tuliaiset. Kerrankin oon mun mittakaavassa edes hiukan ajoissa liikenteessä näiden asioiden kanssa. Uskomatonta miten hyvältä tuntuu ostaa jotain jollekin toiselle. Tulee niin hyvä mieli!

Eilisaamu meni siivotessa, koska meillä oli kotona asuntonäyttö ja tää kämppä oli taas kuin pommin jäljiltä. Puolilta päivin lähdettiin Maribyrnongiin, Highpoint -kauppakeskukseen, mikä oli muuten isoin koskaan näkemäni kauppakeskus. Sen koossa ei suoraan sanottuna ollu enää mitään järkeä. Kauppoja pullollaan olevia käytäviä meni sekä poikittain että pitkittäin kolme ja kerroksia oli kaksi. Enpähän oo koskaan kauppakeskuksessa ollut niin eksyksissä kuin siellä. Kaikesta huolimatta se oli kyllä ihan törkeen magee ja paras kauppakeskus missä oon koskaan ollut.

Tämä aamu lähti käyntiin lääkärireissulla, joka jäi mun viimeiseksi Australiassa. Mun palohaava on mennyt melkein kokonaan umpeen eli ainakin mun mielestä aletaan olla jo voiton puolella. Kuulemma tulevaisuudessa tuun tarvitsemaan vaalennushoitoja, koska se tulee jäämään lilaksi tosi pitkäksi aikaa.... Mä ihan herkistyin siellä, koska oon aina tuntenut olevani tervetullut sinne, oon ollut niin tyytyväinen niiden palveluun kaikin puolin ja oon saanut niin hyvää hoitoa! Mun lääkäristä ja ajanvaraus-naisista on tullut mulle jo lähes "kavereita" ja ne tietää musta ihan hirveästi asioita mitä lääkäreiden kanssa en ikinä Suomessa jakaisi. Ne toivotti mulle hyvää kotimatkaa ja kaikkea hyvää. Se tuntui niin haikealta! Taas takaraivossa alkoi jylläämään se totuus, että nyt mä oikeasti lähden. Se tuntuu niin kaukaiselta ajatukselta ja epätodelliselta! Mä olen koko ajan luullut tulevani kotiin vasta syyskuussa ja yhtäkkiä mä olenkin jo 2 viikon päästä kotona.

Aamupäivällä lähdettiin kohti Melbourne Zoota. Mulla oli todella suuret odotukset, koska Sydneyn eläintarha oli ihan mielettön ja väitän, että vaikka kävisin siellä joka päivä, löytäisin sieltä silti aina jotain uutta ihmeteltävää. Rehellisesti sanottuna mä petyin Melbournen versiosta todella pahasti. Se ei ollut edes mainitsemisen arvoinen Sydneyn Zoohon verrattuna. Se oli todella pieni, sokkeloinen ja eläinten valokuvaaminen todella vaikeaa rautaisten verkkojen läpi.

Alkuillasta suunnattiin vielä Spencer Streetin DFO:hun, joka on siis outlet -myymälä, joka on täynnä edellisen kauden tuotteina. Taas siellä oli ihan miljoona uutta liikettä laitettu pystyyn. Miksei Suomessa oo tämmösiä outlet -myymälöitä???? Tai sitten mä oon vaan liian maalaisjuntti enkä tiedä niiden olemassa olosta.

Ainiin; Mulla on nyt niin kiire ja hätä Suomeen, koska tiedän, että lähtö on jo niin lähellä ettei malttaisi millään enää odottaa. Niin ikävä kotiin! Niimpä päätinkin palata Suomeen jo  21. toukokuuta. Ehkä joskus myöhemmin mietin, oliko taas pakko hätiköidä, mutta niin kauan, kun mun päätökset tekee mut onnelliseksi juuri nyt, tiedän tekeväni oikein.

-K-

Kesäksi kotiin!

Nonni, pakko paljastaa täälläkin ettei valheilla pitkälle pötkitä. Taas pitää todeta, ettei musta oo valehtelemaan. Oon tämmönen ikuinen tuudentorvi ja murrun kertomaan totuuden aina enemmin tai myöhemmin. Niin tälläkin kertaa! Kaikkein eniten satuttaa valehdella omalle äitille vaikka kaiken takana olikin tarkoitus yllättää nimenomaan mun perhe ja kaiki ystävät.


Nyt palaan takas sunnuntaihin... Ollaan muutamia viikkoja puhuttu siitä, puretaanko vuokrasopimus vai ei. Loppupeleissä päätös oli musta kiinni, koska itsekkäänä en suostunut siihen, että multa viedään asunto alta, koska vuokrasopimus oltiin tehty kolmestaan ja jokaisella oli tiedossa mihin asti asunto on ja pysyy. Sunnuntain yön pikkutunteina aloin taas miettimään, oonko mä oikeesti onnellinen täällä? Olen aina antanut itelleni kuukauden lisää miettimisaikaa ja taas kuukauden lisää, mut todellisuudessa mikään ei oo koskaan muuttunut. Aina sen kuukauden jälkeen mä oon yhä onneton ja kaipaan normaalia elämää iloineen ja suruineen. Uskottelin itelleni ettei ne asiat paremmin Suomessakaan olisi, koska ei se ruoho loppupeleissä ollukaan vihreämpää aidan toisella puolen (Australiassa). Mietin mitä vikaa mun elämässä oli kotona ja tajusin, ettei siinä ollut mitään vikaa vaan se vika on mun päässä. Suomessa mulla on ihana perhe ja oikeita ystäviä ja koti mihin tiedän olevani aina tervetullut.


Maanantai aamuna heräsin ja ilmoitin, että haluan eroon tästä asunnosta. Samalla sekunnilla irtisanottiinkin jo asunto. Sillä sekunnilla tiesin, että palaan kesäksi Suomeen. Takaraivossa mun ajatukset taisteli toisiaan vastaan ja en tiennyt oonko tehnyt oikean vai väärän päätöksen... En kertonut mun kotiinpaluu päätöksestä kenellekään (paitsi R:lle) enkä aikonutkaan. Halusin vaan niin kovasti palata Suomeen, mennä koti-oven taakse, yllättää isin ja äitin ja nähdä niiden ilmeet kun oon tullut sanaakaan sanomatta kotiin 3 kuukautta ennen kuin ne luuli. Halusin vaan niin kovasti tehdä ne iloisiksi! Koko yllätys teki mut kuitenkin vaan tosi onnettomaksi, koska tiesin, että mun pitäisi valehdella suunnitelmistani monta viikkoa. Ahdisti vaan, koska en voinu kertoa kenellekään vaikka olisin halunut hehkuttaa kaikille mun ystäville ja perheelle, että mä oon tulossa kotiin! Illalla aloin jo etsimään töitä kesäksi Turusta ja olin osittain jo varma, että näin tässä kuuluikin käydä.


Tiistaina mulla olikin jo työpaikka Suomessa. Voiko asiat oikeesti olla näin paljon helpompaa Suomessa? Miksi, MIKSI mä oon taistellut kaikesta normaaliin arkeen liittyvistä asioista täällä niin paljon kun Suomessa asiat hoituu yhdessä yössä!? Luojalle kiitos siitä, että oon suomalainen! Hurraa huutojen jälkeen olin jo 110% varma etten olisi voinut tehdä parempaa päätöstä! Ihanaa päästä pian tuttuun ja turvalliseen Suomeen!!! Lähetin STA Travelille viestin, että vaihtaa mun lentoliput 3. kesäkuuta. Olin kuitenkin ihan ihmisraunioina, koska en voinut kertoa mun onnesta kenellekkään ja tiesin, että valehtelemisen pitää jatkua jos haluan pitää tämän yllätyksenä.


Noh, eilen tuli pakonomainen tarve saada kertoa jollekin ja murruin kertomaan mun yhdelle hyvälle ystävälle. Se oli onnesta soikeena ja sai mut innostumaan kahta kauheemmin. Heti tuntui, että kaikki murheet kaikkeni kun sain sen ulos mun sisältä ja jakaa sen jonkun kanssa.


Tänään mä sitten pilasin koko yllätyksen. Murruin ihmisen edessä kenet mä kaikkein eniten halusin yllättää. Äitin. Ei musta ollu valehtelemaan omalle äitille ja halusin, että äiti vois kerrankin olla musta ylpeä. Oon tulossa Suomeen omasta tahdostani ja oon vielä hoitanut asiat niin, että mulla on työpaikka valmiina eikä niitten tarvii stressata siitä. Nyt on lentoliput varattuna takaisin kotiin 3. kesäkuuta ja Suomessa oon jo heti seuraavana aamuna. Toisaalta haikea mieli kun kaikki tuntuu nyt niin lopulliselta..mutta tiedän, etten oo eläissäni ollut mistään näin varma kuin tästä päätöksestä. Kyllä oma koti on aina oma koti! En malta odottaa, et nään kaikki rakkaat ihmiset. Ihanaa tulla kotiin!

-K-

Sekamelskan keskellä

Täällä on liikkellä todellista tunteiden sekamelkaa! On alkanu tuntumaan, et Australia on meikäläisen osalta koettu ja nähty eikä kotiinpaluukaan tunnu enää yhtään huonolta vaihtoehdolta. Kuitenki joku mun sisällä sanoo, ettei vielä saa luovuttaa! Mitä tässä oikeen pitäis tehdä, kun tuntuu, että mitä ikinä valitsenkaan, valitsen väärin. Järki ja sydän repii mua eri suuntiin.

Viime päivinä täällä ei oo tapahtunu oikeestaan mitään. Maanantaina irtisanottiin meijän asunto, koska D ja B on tulossa kesäksi Suomeen eikä palaakaan takas Ausseihin niinku alkuperäisen suunnitelman mukaan piti. Mä taas en tahdo olla päävastuussa kaikesta uusien "alivuokralaisten" muuttaessa tänne. Kaikki suunnitelmat on siis tulevaisuuden osalta taas revitty auki. Minne mä menen ja mitä mä tulen tekemään? En osaa sanoa.

Tiistaina kävin töissä hakemassa työvaatteet ja vikan palkan ja sovussa päätettin, että parempi molempien kannalta kun mä en enää tule takaisin. Sain lämpimät halit ja yllätykseks sain myös kuulla miten hyvä työntekijä oon ollu (oho!) ja miten paljon hän rakastaa mua ja on aina rakastanut... Kotimatkalla huomasin saaneeni  70 dollaria liian vähän palkkaa, mut mulle luvattiin kirjoittaa hyvä referenssi, jota tässä tapauksessa pidän niin arvokkaana ja oon valmis pulittamaan siitä sen menetetyt 70 dollaria. Tuli niin paha mieli! Tuntuu, et oon taas vaan ylireagoinut, kun oon ollu niin julma, mut toisaalta mulla on ollu omat syyni siihen miksi oon käyttäynyt niinku käyttäydyin. Helpottunut, mut stressaantunut olo. Tiedän, et tein oikeen ratkasun, koska mun pääkoppa ei olis kestänyt pidempään sitä alistettuna koirana olemista vaikka jäi niitä hyviäkin muistoja sieltä käteen. Nyt kuitenkin stressaan kun ei oo töitä eikä siis tuu rahaakaan mistään eikä työnetsinnät ainakaan tähän mennessä oo tuottanut tulosta. Lentoliput johonkin suuntaan pitäis ostaa ja kaikki ylimääräiset kulut ennen aikojaan puretun vuokrasopimuksen takia maksaa. Luotan kuitenkin siihen, et kaikesta selvii ja asiat järjestyy omalla painollaan.

Eilen oli niin kipee olo, et eilinen päivä meni kirjaimellisesti sängyn pohjalla. Sen verran olin ylhäällä ja liikkeellä, et kävin lääkärissä kuulemassa, et mun jalka on mennyt taas huonompaan suuntaan. Sen mä kyllä olin havainnut omin silminkin ja tiesin, mitä odottaa. Kovasti mua ollaan taas laittamassa laaserhoitoihin, ei jaksais enää tätä typerää jalkarumbaa!

Tänään käytiin Harbour Townissa vähän shoppailemassa ja mä kävin kyselemässä samalla töitä, mut täällä on joka paikassa niin hiljasta, ettei missään tarvita työntekijöitä... Illalla I tuli vielä meille ja vaikuttaa, että tätä lähdön tunnelmaa ja koti-ikävää on liikkellä. I:n osalta en ihmettele ollenkaan, ei au pairinkaan elämä aina herkkua oo. Ihanaa, että asutaan I:n kanssa Suomessa niin lähekkäin, et tiedän ettei tää ystävyys jää Australiaan. Loppuun vielä pakko sanoa, et mä kyllä niin rakastan tätä kaupunkia! Tänne tuun joskus vielä takas, viimeistään sillon kun mulla on oma perhe ja lapsia. Niittenkin pitää saada nähdä tää puoli maailmasta, koska mullakin on ollu oikeus siihen.

 

-K-