Ajatuksia

Taas vierähti viikko. Aika juoksee aivan liian nopeesti, pelkään että mulla loppuu aika kesken! En tahdo tulla kotiin!

Mun viikkoon on mahtunut iloa, surua, pettymyksiä, onnea, normaalia arkea, töitä, ystäviä, lentoliput kohti uusia seikkailuja, sekä Aussie Day. Kaikkein onnellisemmaksi mut on tehnyt ostamani lentoliput Melbourneen helmikuun 24. päivä, jossa Daniela mua odottaa. Ihanaa! Ei olla oltu sitten Danielan Amerikka-ajan näin kauan erossa toisistamme ja mulla on niin mieletön ikävä häntä. Surulliseksi mut tekee se, että lähtiessäni joudun taas eroon ihmisestä jonka lähellä haluaisin olla...

Tosiaan kerrankin kuuntelin sydämen sijaan järkeä ja lupauduin jäämään 23/2 asti töihin tänne Perthiin. Mulla on niin ristiriitaiset tuntemukset koko asiasta. Tiedän, että tein väärän valinnan. Mä olen ollut Perthissä ihan liian kauan, pelkään, että aika loppuu kesken enkä osaa enää tehdä itseäni onnelliseksi täällä. Arjesta on tullut nihkeää, koska odotan vain uusia seikkailuja enkä osaa enää nauttia tästä hetkestä. Elämästäni on tullut odottamista ja siitä tiedänkin tehneeni väärin jäädessäni vain rahan takia Perthiin. Mä tarvitsen rahaa ja raha on kivaa, mutta ei raha ole mua koskaan ennenkään onnelliseksi tehnyt. Mieluummin olisin nyt Melbournessa, köyhänä, mutta onnellisena. Olen kuitenkin Perthissä ja onneton. Toisaalta mietin, että mitä vain valitsinkaan tein väärin. Jos todellisuudessa olisin nyt köyhänä Melbournessa valittaisin siitäkin ja kokisin morkkista miksi en voinut jäädä tänne, tunnen itseni liian hyvin. Ihmisen ei ole ikinä hyvä olla.

Mua ärsyttää ihan suunnattomasti yksi mun ystävä täällä. Hän on tosi ihana ja herttainen ja meillä on kivaa yhdessä, MUTTA mikään noista asioista ei pysty parantamaan sitä ettei häneen voi ikinä luottaa... Olen niin silminnähden pettynyt. Aina on suuret suunnitelmat, suuret puheet, mutta kun niitä pitäisi lähteä toteuttamaan ja tehdä niistä totta, koko ihminen katoaa kuin tuhka tuuleen. Hänestä ei kuulu eikä häntä näy, puhelimeen hän ei edes harkitse vastaavansa. Ollaan kuin ei oltaisikaan. Suututtaa niin vietävästi. Ikinä ei tiedä voiko niitä tapaamisia ja tekemisiä ottaa tosissaan ja joudun aina arpomaan saapuuko hän paikalle vai ei. Kun huomautan asiasta ja sanon, että hän voisi edes ilmoittaa jos ei pääsekään paikalle, että en odota häntä turhaan, hän tuhahtaa ja alkaa piikittelemään siitä kuinka häntä ärsyttää se, kun saatan itse olla 5-10 minuuttia myöhässä. Jep, totta tuokin, mutta mä sentään saavun paikalle... Aina näissä tilanteissa mietin miten äitini käyttäytyisi ja hyväksyisikö äitini tuollaista käytöstä? Äitini todennäköisesti jättäisi koko henkilön omaan arvoonsa...

Lauantaina täällä oli Aussie Day eli paikallinen itsenäisyyspäivä. Mentiin suomalaisten kanssa Swan Riverin varteen Langley Parkiin nauttimaan tuosta päivästä. Mulla oli todella kivaa. Nautin, että sain puhua suomea ja kuulin eri murteita, jopa Turun-murretta! Oli syötävää ja juotavaa, omalta osaltani ilta taisi mennä lähinnä tuota juomapuolta hoitaessa... Oli niin mahtava ilotulitus, että en ole koskaan nähnyt mitään vastaavaa! Se oli niin kaunis ja ihanannäköinen, sinne lensi monet sadattuhannet taivaan tuuliin, mutta hyvältä näytti!!! Se kesti varmaan 20 minuuttia, minkä jälkeen taidettiin lähteä takaisin keskustaan pubeilemaan. Oli ihana ilta!

Mitä Herra Brittiin tulee, hän on ihana! Jotenkin huolestuttavaa, koska hän pystyy näkemään mun lävitse aivan liian hyvin ja tietää mitä haluan. Omien sanojensa mukaan pystyy lukemaan mua kuin avointa kirjaa. Epäreilua. Mä kun taas en osaa tuota taitoa yhtään, aina menee vaan sen analysoinnin puolelle. Kuitenkin meillä on ihanaa ja kivaa yhdessä, enkä tiedä mitä tulee jatkossa tapahtumaan. Se pelottaa. Hän tulee mun luokse Melbourneen ja mä menen hänen luokse NSW:iin. Tuleeko nuo toteutumaan? En tiedä. Toivon ja odotan parasta, mutta varaudun pahimpaan.

Mun sisko on jo saarnansa antanut, mutta ei se auta. Mä en halua saarnoja, mä en kuuntele niitä. Teen mikä sillä hetkellä tuntuu oikealta. Kun joku kieltää multa jotain, haluan tehdä sen kahta kauheammin. En siksi, koska se on kiellettyä vaan siksi, että niinä hetkinä tajuan, että en halua päästää irti! Mä tykkään olla naiivi ja mulla on oikeus olla sitä. Haluan olla ja elää siellä pumpulipallossa jossa mut on kasvatettu, ei mulla ole mitään kiirettä tulla sieltä pois ja päästä siihen todelliseen pelottavaan maailmaan. Mun on hyvä olla täällä pumpulissa ja haluan vielä toistaiseksi sulkea silmäni siltä kaikelta pahalta.

-K-