Uudenvuodenaatto ja 112. päiväni

Hello!

Ulkona on lämmin kuin helvetissä. Mä nautin tästä enkä malta olla sisällä hetkeäkään. Tämä on jo ainakin kymmenes päivä kun lämpömittarin elohopea nousee +40 asteeseen. Mahtavaa! Mä alan olemaan jo aika haka tämän lämmön taltuttamisessa ja käsittelyssä. Tai ekspertti nauttimaan siitä! Kerkesin jo eilen kauhistelemaan ensi viikon +27 astetta. Miten mä tarkenen? Kaikki päivät makaan takapihalla ja näytän aivan tomaatilta. En malta pysyä pois auringosta, haalin sitä itselleni. Haluan omistaa sen kokonaan.

Tää ei liity aiheeseen millään, mut kuitenkin täs on mun kotikatu ylhäätä kuvattuna

.

Kotikatu alhaalta.

Eilen illalla lähdin lenkille 8 aikaan illalla ja lämpömittarissa komisteli edelleen numero 31. Hiki virtasi, mutta mä nautin siitä. Kuvittelen polttavani tuplamäärän kaloreita, koska hikeä virtaa saman verran kuin vettä suihkusta. Jokainen askel tuntuu kevyemmältä kuin edellinen ja jokainen askel saa mun juoksutahdin tuntumaan entistä nopeammalta. Koettelen itseäni ja juoksen verenmaku suussa. Hymyilen salaa sisälläni. Nautin siitä, että mun jalat särkee, polvet kolottaa ja mulla on kuolettava jano. Juoksen pubin ohi. Mulle vislataan ja huudetaan. Saan mielihyvää miettiessäni, että nuo ihmiset pubissa saavat lisää kaloreita ja entistä suuremman kaljamahan juodessaan siideriään, oluttaan tai drinkkiään ja samaan aikaan minä menetän niitä.

Herään aamulla 12 tunnin yöunien jälkeen. Joka paikkaan kolottaa, koska tuuletin on jäänyt yöksi päälle. Katson ikkunasta ulos ja hymyilen. Ei taaskaan pilven pilveä. Menen suihkuun ja ihailen peilistä rusketusrajojani. Tämä on kolmas kerta eläissäni kun olen oikeasti ruskea. Näin ruskea en ole ollut koskaan. Tunnen ylpeyttä. Lähden kaupungille shoppailemaan. Katselen kaupungilla ympärilleni. En ole koskaan nähnyt näin tällääntyviä ihmisiä missään. Miksi nuo ihmiset peittävät naamansa meikillä 40 asteen helteelläkin? Miksi heillä on parhaat päällä shoppaillessa? Vilkaisen itseäni näyteikkunasta. Näytän aivan itseltäni, mietin. Minulla on märät hiukset nutturalla, toppi ja shortsit päällä, aurinkolasit päälaella, flipflopit jalassa eikä meikin meikkiä naamassa. Pitäisikö mun hävetä? En tiedä, mutta en häpeä kuitenkaan.  Mielessäni mietin miten nuo meikeillä peitetyt kasvot eivät saa päivetystä, mutta minun saavat! Sitä paitsi, auringon heijastuessa noihin meikattuihin kasvoihin ja paljastaen sen meikkikerroksen, TE näytätte typeriltä, en minä.

Pari tuntia myöhemmin saavun kotiin ilman ostoksia. Ilman vaateostoksia. Mulla on mukana vain ruokaa, siideriä ja shampanjaa. Saan melkein slaagin, koska huomaan että taaskaan ketään ei ole nähnyt vaivaa kotimme siisteyden ylläpitämiseksi. Ketään paitsi minä. Pidän kuitenkin suuni kiinni ja hymyilen. En anna minkään tai kenenkään pilata mun uudenvuodenaattoa. Avaan shampanjapullon, menen takapihalla ja nautin auringosta shampanjan kera. Mä niin nautin tästä, mun elämästä!

HYVÄÄ UUTTA VUOTTA! <3 GOTT NYTT ÅR! <3 HAPPY NEW YEAR! <3

-K-

Tein mahdottomasta mahdollista

Mä haluan vielä näin ennen vuoden vaihdetta kertoa koko totuuden rumuudessaan, katkeruudessaan, lapsellisuudessaan ja kaunistelematta, siitä, miksi ja miten päädyin tänne.

Ihan ensinnäkin, jos olisin nyt kotona ja olisin hyvin suunnitellusti lähdössä Australiaan ja tietäisin mitä odottaa, mä tekisin aika paljon asioita erilailla kotona. Kaikki se esivalmistelu, matkaan valmistautuminen. Mulla tosiaan tuli itsellenikin tänne lähtö vähän puskista. Kesän lopulla heitin läpällä Danskulle, että jätetään Suomi taakse ja lähdetään yhdessä Australiaan. Se todellakin oli lähinnä vitsi, en todellakaan oikeasti ja tosissani kuvitellut, että joskus löydän itseni täältä... Dansku sanoi, että ehkä, voi olla, mutta katsotaan loppuvuodesta uudestaan. Ajatus alkoi kuitenkin kutkuttaa mua, mutta mä tiesin ettei musta koskaan olisi siihen. Ei mulla mitenkään voisi olla niin paljon munaa. Enhän mä osannut edes englantia.

Mä olin ostamassa kesällä vielä asuntoa ja löysinkin mun unelmien asunnon. Olin varma että muutan siihen. Siitä tulisi mun ikioma koti. Haaveet asunnosta sain kuitenkin heittää Kankkulan kaivoon, koska lupauksista huolimatta isi ja äiti eivät suostuneet allekirjoittamaan mulle lainantakausta. Olen kuulemma liian hunsvotti enkä osaa pitää rahaa. Mä en ymmärrä, että raha ei kasva puussa vaan se loppuu joskus. Ja isi ja äiti EI, mä en yritä nyt syyllistää teitä. Mä olen ikuisesti kiitollinen siitä, että ette antaneet periksi vaan piditte mun kiukutteluista huolimatta päänne. Siellä mä nyt olisin Suomessa, ikuisessa velkahelvetissä enkä enää koskaan pystyisi näkemään maailmaa, koska mulla ei olisi rahaa matkustaa. Mä en koskaan olisi saanut tietää mistään "paremmasta". 

Kun mun asunnonostohanke kaatui, se oli mulle kuin maailman loppu. Mä itkin, huusin, raivosin, pihisin kiukusta kuin raivohullu kauhukakara. Sitä mä varmasti olinkin isin ja äitin mielestä. Olin vihainen ja katkera. Se oli piste iin päälle. Mä halusin pois Suomesta. Kauas pois. Päätin ostaa lentoliput Australiaan. Soitin äitille, että mä lähden pois, vähän kuin varmistaakseni millaisen vastaanoton lähtöni saa. Menin nettiin ja ostin ensimmäiset lentoliput Australiaan, jotka oli viisumin kannalta mahdollista saada. Mä tein sen, mutta mulla ei ollut mitään käsitystä mitä mä oikeasti olin tehnyt. Mä en itkenyt, mä en nauranut, en tuntenut iloa en surua, se ei herättänyt mussa mitään erikoista tunnetta. Tunsin lähinnä mielihyvää, koska tiesin miten pahalta isistä ja äitistä tuntuu kun mä lähden pois. (Älkää tappako mua!!! Luv u! <3) Se tuntui samalta kuin olisin tilannut netistä vaatteita. 

Nyt mulla oli lentoliput ostettuna Australiaan ja lähtöön olisi aikaa 5 viikkoa. Mitä mä olin oikein tehnyt? Seuraavat 2 viikkoa mä itken joka ikinen aamu ensimmäisenä kun herään ja illalla viimeisenä kun menen nukkumaan. Itken, koska en tiedä mitä olen tehnyt ja mietin, miten ikinä selviäisin tulevasta hengissä. Minä, yksin suuressa maailmassa, 13 000km päässä kotoa. Paikkaa, jossa mä tiedän aina olevani turvassa. Itkin miettiessäni viimeisiä jäähyväisiä, yksinäistä Joulua ja sitä raastavaa ikävää jota saisin kantaa mukanani vuoden päivät.

Mulla ei ollut oikeasti edes rahaa lähteä tänne. Mulla ei ollut mitään muuta rahallista omaisuutta kun mun auto. Mun autossakin oli teknisiä ongelmia ja ketään ei haluaisi ostaa sitä "rikkinäisenä". Mutta mulla onkin maailman paras iskä ja isi osti sen multa takaisin ja näin mahdollisti mun lähdön. Kiitos! Näin olin saanut kasaan matkakassan. 

Mä en tiennyt yhtään mitä asioita mun pitää hoitaa ennen lähtöä. Enhän mä ollut koskaan ollut missään muutamien viikkojen ulkomaanmatkoja lukuun ottamatta. Mä en jaksanut stressata, en vieläkään sisäistänyt, että olen lähdössä yhtään mihinkään. Ajattelin, että kaikki kyllä järjestyy ajallaan. Mä en oikeastaan edes muista mitä asioita hoidin. Viisumin tottakai, hankin uuden pankkikortin ja passin, hoidin rokotukset kuntoon ja vakuutukset hoidin hienosti 2 päivää ennen lähtöä. Hyvissä ajoin, hyvissä ajoin! Muuta mä en tainnut edes tehdä.

Pakkaamaan aloitin 2 päivää ennen lähtöä. Vihoviimeinen virhe! En mä sitä kyllä silloin tajunnut. Täällä on välillä tullut ihmeteltyä miksi mulla on mukana 7 eri rasvaa, hiustenhoitotuotteita 10kpl ja mitä teen jollain koltuilla joita mukaani pakkasin. Tosiaan mun rinkka on vain 55 litraa ja suositeltu max. paino 22kg. Mä pakkasin, mut joku mun sisällä kysyi miksi pakkaan? Mä en vieläkään käsittänyt lähtöäni, 2 päivää ennen kuin mun lentokone suuntaisi kurssinsa kohti uusia tuulia ja seikkailuja.

Vielä lähtöpäivänäni purin rinkkani ja täytin sen uudestaan. Ei se mennyt vieläkään kiinni. Purin ja täytin, kunnes se oli lähtövalmiina. Muistaakseni rinkkani painoi 16kg, se tuntui painavalta kuin synti. Katsoin rinkkaa ja olkapäitä kohauttaen hymähdin. "Onko tuossa kaikki tavarani kokonaiseksi vuodeksi?", kysyin. Ei musta vieläkään tuntunut, että olisin lähdössä mihinkään. En saanut mistään lähdön tunnelmaa. Vitsailin äitille koko päivän, että mä en ole lähdössä mihinkään. Mä en jännittänyt, en tuntenut kaipuuta, surua, ikävää. Se oli kuin mikä tahansa muu päivä. Mun lähimmät ystävät tuli vielä päivällä sanomaan mulle heippa ja toivottamaan mulle hyvää matkaa. Ne itki. Mulla ei värähtänyt ilmekään. Ihmettelin, miksi ne itkee? Ne lähti kotiin, katsoin vielä viimeisen kerran niiden kauniita kasvoja ja painoin ne syvästi mieleeni. Nyt saisin kantaa teitä aina mielessäni, muistoissani. Menin keittiöön ja kysyin äitiltä onko mussa joku vikana kun en itke? Olenko mä tunteeton? Äiti sanoi, että mä olen käynyt surutyön osaltani jo etukäteen. Olin muutamana iltana vuodattanut äitille ikävänkyyneleet. 

Taas meidän ovikello soi. Daniela seisoo ovella. Dansku selittää mulle, miten se ei voi uskoa, että nyt mä olen oikeasti lähdössä. Se sanoo, että kaikista sen ystävistä viimeisenä se ajatteli, että mä lähtisin tämmöiselle reissulle. Se sanoo, että on musta niin ylpeä. Kuulen Danskun äänestä, että se oikeasti tarkoitti sanomaansa. Nyt se tapahtuu. Mun sydän alkaa lyömään lujempaa, mua alkaa itkettää. Lasken katseeni jotta Dansku ei näkisi mun vetisiä silmiä. Nielen kyyneleet, nostan pääni ja hymyilen. Alan vitsailemaan jotta Dansku ei tajuaisi että ainoana mun ystävänä onnistui saamaan mut kyynelten valtaan. Onnistun.

Mun on aika lähteä Helsinki-Vantaan lentokentälle. Seistään Danskun kanssa meidän eteisessä, kumpikaan ei tiedä mitä sanoa. Siinä mun paras ystävä seisoo mun edessä, se  näyttää ihanalta. Nopeasti mielessäni mietin, miten meidän roolit on vaihtunut. Se olen aina ollut minä, joka on hyvästellyt Danielan maailman tuuliin. Tällä kertaa niille tuulille olen lähdössä minä. Dansku halaa mua ja alkaa itkemään. Liityn itkuun, rutistan Danskua  enkä halua päästää irti siitä otteesta. Sanotaan viimeiset heipat ja Dansku lupaa tulla mun perässä Australiaan. Nyt on ystävät hyvästelty. Enää on edessä se pahin. Perhe.

Isi sanoo, että meidän täytyy nyt lähteä. Se seisoo ulkona auton luona. Minä, äiti ja Eve ja Anniina ollaan eteisessä. Eve ja Anniina roikkuu vuorotellen mun kaulassa, jokainen meistä yrittää niellä kyyneleitä huonoin tuloksin. Ne sanoo mulle, että rakastaa mua ja että kyllä mä pärjään. Mun alahuuli väpättää siihen tahtiin, että saan juuri ja juuri sanotuksi rakastavani myös niitä. Ne lähtee itkien pois ja mä vilkutan niille niellen samalla vesiputouksena valuvia kyyneleitä. Näen viimeisen silauksen autosta, joka kuljettaa jotain  kultaakin kalliimpaa, mun siskoja.

Matkalla Helsinkiin äiti ja isi kertoo mulle koko matkan ajan elämänohjeita ja joka toisessa lauseessa ne kertoo rakastavansa mua. Salaa itken takapenkillä koko matkan. Olenko mä nyt oikeasti lähdössä, mietin. Jossain vaiheessa matkaa isi sanoo, että se toivoo että olisi allekirjoittanut asuntolainan takauspaperit. Se sanoo, että olisi päässyt paljon helpommalla. Mun sydämeen viiltää. Tunnen olevani paha ihminen ja tunnen syyllisyyttä. Mitä tuohon voi vastata? Isi sanoo, että NYT hän uskoo, että mä oikeasti olen lähdössä. Isi sanoi alusta asti, että ei usko mun lähtöä vasta kun olen itse paikan päällä Australiassa. Vastaan, että voin mä vieläkin jänistää ja jäädä Suomeen. Isi sanoo, että nyt mun on kyllä ainakin lennettävä Sydneyyn, yövyttävä siellä jo maksetut  4 yötä, jonka jälkeen saan tulla kotiin kun on tuhlattu kaikki mistä on maksettu. Nauran vastaukseksi. Mä olen surullinen ja mua itkettää, mutta mua ei jännitä.

"Täällä me nyt sit ollaan", isi sanoo kun me ajetaan Helsinki-Vantaan lentokentän parkkipaikalle. Ensimmäistä kertaa mua ottaa mahasta ja mun sydän pomppaa kurkkuun. Mulle tulee paniikki. Pitääkö mun oikeasti lähteä? Miten mä ikinä selviän siellä hengissä? Miten löydän oikean portin lennolle? Onko mulla varmasti kaikki mukana? Meneekö kaikki varmasti hyvin? Mitä jos en pääsekään Australian tullista läpi enkä osaa vastata niille kysymykseen miksi yritän päästä maahan? Miten mä pärjään suuressa maailmassa ilman isiä ja äitiä? Tuhansia kysymyksiä pulppuaa mieleeni.

Suoritan lähtöselvityksen ja vien rinkkani matkatavaralinjalle. Mun sydän hakkaa 1000 ja 100. Mun tunteet on yhtä sekamelskaa. Siinä mä seison, isin ja äitin kanssa lentokentällä ja tiedän, että mun täytyy hyvästellä ne. Mä en halua tehdä sitä. Itken kuin pikkuvauva ja mietin mielessäni, että haluan vain jäädä turvalliseen Suomeen äitin ja isin hellään huomaan, mutta mä en sano sitä ääneen. Halaan isiä ja äitiä ja itken lisää. Onko mun pakko mennä? Isi ja äiti kertoo mulle vielä rakastavansa mua, kun mä lähden kävelemään läpivalaisuun. Menen sen läpi, pakkaan tavarani ja katson vielä taakseni. Siellä seisoo mun isi ja äiti, mä en näe niitä kokonaiseen vuoteen. Pidättelen kyyneleitä, käännyn ja jatkan matkaani. Tunnin päästä äiti soittaa mulle kertoakseen vielä kerran, että ne rakastaa mua. Seuraavassa hetkessä istunkin jo lentokoneessa. NYT mua jännittää. Lentokone nousee lentoon, nielen kyyneleitä ja yritän hymyillä samaan aikaan, jotta en herättäisi huomiota kanssamatkustajien joukossa. Televisioon ilmestyy meidän lentoreitti. Onko Australia todella noin kaukana?  Tunnen ylpeyttä, mä olen todella tekemässä tätä. Olen tekemässä sitä, mihin en koskaan uskonut minusta olevan.

Kaiken tämän takana on kaksi ihmistä, isi ja äiti. Niin kuin sanoin, mä olen ikuisesti kiitollinen siitä mitä teitte. Kiitollinen siitä, että aiheutitte mulle ne raivokohtaukset ja siitä, että teitte mun lähdöstä mahdollisen. Kiitos! Mä olin täysin hukassa elämässäni. Mulla ei ollut minkään näköistä päämäärää. Tavoittelin täydellisyyttä ja yritin olla vanhempi kuin olen. Nyt saan olla se, joka mun kuuluu ollakin. Tavallinen 21-vuotias nuori, joka haluaa tehdä mahdottomasta mahdollista. Nähdä maailmaa, tehdä mitä haluaa. Täällä saan tuntea kun lämmin rantahiekkaa polttelee varpaiden alla ja pehmeä tuuli hivelee mun ihoa, kylmä merivesi saa mun ihon kananlihalle ja silmät kirvelemään. Vihdoin tunnen todella eläväni! Hymyilen ja mietin kuinka paljon rakastan olla täällä. Rakastan elämääni ja olen onnekas, että olen täällä. Nyt mä tiedän, että musta on mihin vaan! Lupaan itselleni, että en enää koskaan epäile itseäni. Mä olen vihdoin löytänyt paikkani!

I'm so proud of myself!

With Love, Kristiina

A Piece Of My Life

Lämmintä pukkaa ja hiki virtaa, mutta mä en aio valittaa! Täällä on parhaillaan meneillään historiallisen kuuma 7 päivän helleputki. Sen kyllä huomaa. Joka päivä lämpömittarin elohopea on liukunut +40 asteen molemmin puolin. Mä en koskaan tiennyt voivani hikoilla kuin porsas. Nyt tiedän! Kuluneen viikon aikana mä olen hikoillut varmaan saman verran kuin koko elämäni aikana. Kuulemma intialaiset syövät paljon chiliä, koska se nopeuttaa aineenvaihduntaa ja saa hien virtaamaan. Hiki puolestaan viilentää helteellä. Faktaa vai fiktiota? Dunno!

Air con on ollut aika kova sana tällä viikolla, ainakin meidän taloudessa. Se on vaan hiukan liian tehokas meikäläisen makuun. Ja niin kuin isi tietää, mun air conissa ei tietenkään ole kun +16 astetta ja +30 astetta, sitä lämpötilaahan ei voi vahingossakaan säätää siihen välimaastolle. :) Mulla on aina varpaat, sormet ja nenä jäässä kun se on päällä. Kompromissiksi mä käytänkin sitä on/off:ina. Ensin hetken päällä jotta tämä huusholli jäähtyisi ja sammutan, että mä lämpenisin.

Mua on lähiaikoina ärsyttänyt monikin asia tässä huushollissa, mutta tämän hetkisen hyväntuulisuuden vuoksi mä en jaksa alkaa valittamaan niistä. Luulen myös, että ne tiedot ovat sellaisia jotka mun pitäisi vaan pitää oman pääni sisällä. Aion kuitenkin raivota niistä asioista jossain vaiheessa äitille, isille, siskoille ja kavereille Skypessä jotta mun ei tarvitse olla tämän asian kanssa yksin. Jaettu murhe on puolittunut murhe.

Mulla oli eilen ihan superkivaa! Mentiin Cantoniin joskus ilta 11 maissa ja voi että, se portsari on aivan ihana ihminen. Se on mustaihoinen ja mä niin rakastan sitä!  <3 Se oikein saattoi meidät yläkertaan taas. Hih! Ihanaa, et kaikista Tonyn työkavereista on tullut myös mun kavereita. Meillä oli siellä family dinner eli kun se paikka meni kiinni klo 12 niin kaikki niiden työntekijöiden ystävät tuli sinne ja meille oltiin tehty ruokaa. Juoda sai ilmaiseksi taas niin paljon kuin napa veti. Mä olin taas aika humalassa, yllättäen. Niin ja mikä parasta, sain taas ihan kamalasti uusia kavereita.

Kello taisi olla jotain kahden pintaa, kun joku sai päähän että meidän pitäisi mennä vielä laulamaan karaokebaariin. Osa lähti kotiin ja me loput suunnattiin laulamaan karaokea. Mä oletin sen paikan olevan jonkun näköinen kälynen karaokebaari, mutta se olikin jotain ihan muuta. Se taisi olla joku hotelli ja siellä oli oma kabinetti meille. Siellä oli iso U-mallinen sohva, iso pöytä ja valtava telkkari. Ostettiin 12 pulloa viiniä ja vähän suolaista snackiä. Meitä oli about 15 henkilöä ja koko lysti kustansi 15 dollaria per naama. Oli niin kivaa! Mä niin tahdon sinne uudestaan! Täällä on yksi aivan mahtava ja ihana ruotsalainen poika ja se lauloi kun mikäkin stara. Oikeesti! Se oli ihan törkeän hyvä siinä! Se räppäsi jotain ja beatboxas samalla. Heh, hauskaa!

Tänään oon vaan lokoillut koko päivän. Ottanut hiukan aurinkoa takapihalla, nauttinut hyvästä ruoasta ja katsonut aivan liikaa Täydellisiä Naisia. Meidän yläkerrassa meinaa kuolla lämpöhalvaukseen. Siellä on 35 astetta lämmintä. Ainiin, mulla on uusi sänky! Tai se on Haydenin sänky, mutta mä otin sen koska se on parempi kuin mun oma. Mä nukuin aivan täydellisesti siinä. Nyt mulla on kyllä maailman kipeimmät hartiat ja koko yläkroppa, koska jouduin nukkumaan tuuletin päällä koko yön ja se "kylmä" viima sai mun paikat jumiin. Poikaystävä olisi nyt aika kova sana. Se pääsisi hieromaan mua, koska sehän on jokaisen lempipuuhaa. Joshia odotellessa. Hih! Senkin paluuseen on enää vajaat 3 viikkoa!!! Ihanaa! Siitä niin tulee mun onnenpäivä kun mä vihdoin saan halata sitä. Sillä on kivat lihakset. Hih! Tajusin tänään, että mä olen odottanut sitä pian 4 kuukautta. Ihan hullua, se on 1/3 koko vuodesta. Syytä olla sen arvoista!

With Love, K

Joulupäivä ja Boxing Day

Onneksi Joulu alkaa pikku hiljaa olla ohi, paitsi Australiassa. Tänään on Boxing Day ja virallinen lahjojen avauspäivä. Joulupäivänä australialaiset yleensä makaavat rannalla, viettävät aikaa ystävien kanssa ja valmistautuvat huomiseen Jouluun. Tämän päivän eli Boxing Dayn australialaiset perinteisesti viettävät perheidensä kanssa, aivan niin kuin me teemme Jouluaattona, 24. joulukuuta. Australialaiset  joutuvat odottamaan lahjojen antamista ja avaamista kaksi päivää enemmän kauemmin kuin suomalaiset. Millaisia hätähousuja me suomalaiset olemmekaan.

Eilen lähdettiin Annelin kanssa heti aamusta Fremantleen, jossa oli Annelin toinen kämppis Scotty, hänen ystävänsä Nathan ja heidän yhteinen ystävä, aivan ihana Lina. Ainiin ei saa unohtaa, että mukana oli myös Horse, Annelin toisen kämppiksen koira. Horsen nimi tulee sen valtavasta koosta. Se on melkein lehmän kokoinen. Valtava.

Mentiin Fremantlen rannalle ottamaan aurinkoa, uimaan ja nauttimaan toistemme seurasta. Mä niin tykästyin Linaan. Aivan ihana, columbialainen tyttö. Niin herttainen ja nätti! Sain uuden ihanan ystävän!

Rannan jälkeen mentiin Nathanin ja Linan luokse, käytiin suihkussa, nautittiin viiniä ja syötiin lounasta. Pojat teki kyllä hyvää ruokaa, eikä ihme, Scotty on myös kokki.

Illemmalla mentiin Nathanin veljen luokse istumaan iltaa. Sillä oli aivan ihana talo, mäkin tahdon sellaisen. Siellä oli ihan hirveästi ihania ihmisiä ja meillä oli hirveän hauskaa, kunnes...... Kaikki paitsi minä, Anneli ja Lina alkoivat käyttäytyä oudosti. Kysyin Linalta, mitä siellä tapahtuu ja miksi kaikki ravaavat vuoronperään yhdessä makuuhuoneessa. Lina sanoi, että ne vetävät siellä ekstaasia. En mä siitä pitänyt, mutta se oli vielä ihan ok, niin kauan kun mua ei sotkettu siihen touhuun. Pian Nathan kadotti Iphonensa ja totta kai kaikki alkoivat epäillä mun ja Annelin varastaneen sen, koska kaikki muut olivat tuttuja toisilleen ja me oltiin ainoat "uudet kasvot". Suutuin ja mua pelotti. Suutuin, koska tiesin olevani syytön enkä voinut mitenkään todistaa olevani sitä. Tiesin Nathanin kadottaneen sen vain, koska oli niin ekstaasissa vai miksi sitä ikinä kutsutaankaan ja ei tajunnut mistään mitään. Pelkäsin, koska kaikki käyttäytyivät niin oudosti ekstaasin vallassa ja pelkäsin niiden sekoavan totaalisesti ja tekevän meille jotain, koska luulivat meitä varkaiksi.

Parin tunnin etsintöjen jälkeen puhelin löytyi naapurin roskapöntöstä. Kaikki alkoivat syyttää Linaa ja Lina loukkaantui, koska ei ollut syyllinen eikä ketään uskonut sitä. Ketään, paitsi minä. Näin omin silmin, kun pojat itse veivät roskia roskiin ja Lina oli silloin mun kanssa. Eivät ne tietenkään sitä muistaneet, koska olivat ihan höyryissä... Päätin kuitenkin pitää suuni kiinni koko asiasta, itsekkäästi, suojellakseni itseäni.

Mun ja Annelin piti mennä Nathanin ja Linan luokse yöksi, mutta koko tämän välikohtauksen vuoksi mulla ei ollut kauheasti kiinnostusta nukkua siellä. Mä päätin ottaa taksin kotiin Fremantlesta Perthiin vaikka se maksoi 60 dollaria. Mua ei kiinnostanut paljonko se maksaa. Mä vaan halusin omaan kotiin, turvaan, pois sieltä. Mulla oli aivan ihana taksikuski. Se ei veloittanut multa Joulun vuoksi tulevaa lisäkorvausta, koska olin niin kiva hänelle. Se oli niin hauska tyyppi. Se oli Pakistanista kotoisin ja joutunut eroamaan tyttöystävästään, koska oli muuttanut töiden perässä Melbournesta Perthiin eikä tyttöystävä lähtenyt mukaan. Se pyysi mun puhelinnumeroa ja kysyi, voitaisiinko mennä joskus kahville. Mä annoin sen, se oli aivan mielettömän mukava ihminen enkä usko, että sillä on mitään taka-ajatuksia.

Mulla tuli myös eilen siellä kemuissa ihan yhtäkkiä kamala ikävä kotiin. Kaikki puhui niiden Jouluista ja mä tunsin lähinnä katkeruutta, että mulla ei Joulua ollutkaan. Niiden puheet kuullessani, tuntui kun multa olisi juuri vedetty matto jalkojen alta. Tuntui, että mä sillä hetkellä vasta sisäistin, että nyt oikeasti ON Joulu. Silloin iski se todellinen jouluikävä. Mulla oli ihania ihmisiä ympärillä, mutta ei se korvannut sitä tärkeintä aarretta mikä löytyy yli 13 000km päästä. Perhettä. Ystäviä. Kaikkia rakkaita läheisiä.

Tänään mä en ole tehnyt yhtään mitään. Mä en jaksanut mennä edes rannalle, koska Tony oli jossain auton kanssa ja bussilla olisi kestänyt liian kauan päästä paikan päälle. Tosiaan ulkona on koko päivän ollut varjossa +40 astetta ja auringossa sitäkin kuumempi. Mä olen vaan siivonnut kotona, taas vaihteeksi. Pessyt miljoona koneellista pyykkiä ja hikoillut monta litraa. Tätä kuumuutta ei selvästikään ole luotu paksunahkaisille suomalaisille. Mutta mä en valita, mä rakastan tätä ikuista kesää. 

Tein tänään ruoaksi MAAAILMAN PARASTA kanasalaattia, tai kanaa salaattipetillä se oikeastaan oli. Nyt odotan innolla, että pääsen tarjoamaan sitä jollekin. Siis se oli niin hyvää! Mä en ole koskaan saanut niin hyvää salaattia. Onnistuin vahingossa tekemään siihen maailman parhaan salaatinkastikkeen. Täytyy nyt vähän itseään kehua, kun ei ole ketään muutakaan kehumassa. Hhahah! Mutta niinhän me kokit aina tehdään! Yleensä mä aina yritän liikaa. Yritän keksiä kaiken maailman kommervenkit (en tiedä onko toi sama muualla kun meidän perheessä) ja laitan aina liikaa kaikkea ja pilaan lopputuloksen. Täällä mä olen oppinut, että oikeastaan yksinkertaisuus on se kaikkein paras asia. Vihdoinkin mä olen keksinyt uudet salaisen reseptin, mitä en aio tällä kertaa kertoa kenellekään, koska mun viimekertainen oma keksimä kanasalaattiohje on vuotanut liian moniin käsiin. Eipä sillä niin väliä, olin muutenkin jo ihan kyllästynyt siihen. Tämä mun uusi on niin raikas ja sopii täydellisesti tämmöiselle ylikuumalle päivälle, kun ei mikään raskas uppoa. Sitten kun Josh tulee tänne niin mä haluan tehdä sitä sille.

Tää ei oikeesti edes näytä mitenkään ihmeelliseltä, mut se maku! <3 <3 <3

Ainiin, olen tehnyt myös tänään oikein urotyön. Normaalisti Hayden on aina tappanut kaikki inhottavat ötökät mun puolesta, mutta nyt kun se ei enää ole täällä homma on siirtynyt Tonylle. Tänään kuitenkin olen ollut melkein koko päivän yksin ja havainnut kaksi hämähäkkiä, jotka mun oli hoideltava itse. En mä niihin vipeltäjiin uskaltanut elävänä koskea, mutta taas niin näppäränä flikkana keksin suihkuttaa vuokaspraytä niiden päälle ja sain ne hengiltä. Mua pelotti korjata ne paperilla, koska kaikki sanoo, että jokainen hämähäkki täällä on myrkyllinen. Kuulemma koskaan ei saa talloa hämähäkkiä kengällä, koska jollain hämähäkeillä on persuksissa joku piikki, minkä myrkky on tappavaa ja se voi tulla kengän lävitse. Pelottavaa.

Haydenistä puheen ollen. Mä kaipaan sitä ihan vietävästi. Mulla on niin ikävä sitä! Tämä ei tunnu enää yhtään kodilta, koska Hayden ei ole enää täällä. Oli aina kiva tulla kotiin kun tiesi, että täällä on joku. Hayden teki päivätyötä ja me oltiin kaikki illat yhdessä kotona ja naurettiin tv:tä katsellessa ja juteltiin. Tony taas on aamusta iltaan töissä. Ennen kuin mä herään, se on lähtenyt ja kun mä menen nukkumaan, se on edelleen töissä. Aina kun mä tulen kotiin, täällä on pilkkopimeää eikä ketään ole kotona. Tylsää. Muutenkin mun ja Tonyn välit on olleet jokseenkin kireät Haydenin muuton jälkeen, koska suutuin kun mulle ei kerrottu mitään. Mä vaan koko ajan toivon, että Hayden tulisi tuosta meidän ulko-ovesta sisään ja muuttaisin tänne takaisin. Mulla on niin ikävä sen ihanaa naurua ja sitä, kun sain juosta sen perässä komentamassa, että pitää laittaa astiat tiskikoneeseen ja korjata omat kaljapullot mennessään. 

Tässä on yksi asia, mistä oon saanut sanoa pojille.
Kun on niin kova jano ettei edes korkkia kerkee roskikseen viemään.
Toi ei edes näytä yhtä pahalta mitä se todellisuudessa on, niitä on lähemmäs 200.

Mun piti tänään mennä Tonyn pomon Steven ja sen toisen pomon tyttöystävän synttäreille. Mä olen niin loppu tästä ainaisesta kännissä olosta, mä en vaan yksinkertaisesti jaksanut mennä sinne. Se joka nyt miettii, että siellä voisi olla myös selvinpäin, on väärässä. Vaikka sä menisit sinne aikeissa olla selvinpäin, ne juottaa sut vaikka väkisin känniin. Siksi päätinkin jättää ne kekkerit kokonaan väliin ja valita tuon kotisohvan ja telkkarin ilmaisten kännien sijaan.

-K-