Tein mahdottomasta mahdollista

Mä haluan vielä näin ennen vuoden vaihdetta kertoa koko totuuden rumuudessaan, katkeruudessaan, lapsellisuudessaan ja kaunistelematta, siitä, miksi ja miten päädyin tänne.

Ihan ensinnäkin, jos olisin nyt kotona ja olisin hyvin suunnitellusti lähdössä Australiaan ja tietäisin mitä odottaa, mä tekisin aika paljon asioita erilailla kotona. Kaikki se esivalmistelu, matkaan valmistautuminen. Mulla tosiaan tuli itsellenikin tänne lähtö vähän puskista. Kesän lopulla heitin läpällä Danskulle, että jätetään Suomi taakse ja lähdetään yhdessä Australiaan. Se todellakin oli lähinnä vitsi, en todellakaan oikeasti ja tosissani kuvitellut, että joskus löydän itseni täältä... Dansku sanoi, että ehkä, voi olla, mutta katsotaan loppuvuodesta uudestaan. Ajatus alkoi kuitenkin kutkuttaa mua, mutta mä tiesin ettei musta koskaan olisi siihen. Ei mulla mitenkään voisi olla niin paljon munaa. Enhän mä osannut edes englantia.

Mä olin ostamassa kesällä vielä asuntoa ja löysinkin mun unelmien asunnon. Olin varma että muutan siihen. Siitä tulisi mun ikioma koti. Haaveet asunnosta sain kuitenkin heittää Kankkulan kaivoon, koska lupauksista huolimatta isi ja äiti eivät suostuneet allekirjoittamaan mulle lainantakausta. Olen kuulemma liian hunsvotti enkä osaa pitää rahaa. Mä en ymmärrä, että raha ei kasva puussa vaan se loppuu joskus. Ja isi ja äiti EI, mä en yritä nyt syyllistää teitä. Mä olen ikuisesti kiitollinen siitä, että ette antaneet periksi vaan piditte mun kiukutteluista huolimatta päänne. Siellä mä nyt olisin Suomessa, ikuisessa velkahelvetissä enkä enää koskaan pystyisi näkemään maailmaa, koska mulla ei olisi rahaa matkustaa. Mä en koskaan olisi saanut tietää mistään "paremmasta". 

Kun mun asunnonostohanke kaatui, se oli mulle kuin maailman loppu. Mä itkin, huusin, raivosin, pihisin kiukusta kuin raivohullu kauhukakara. Sitä mä varmasti olinkin isin ja äitin mielestä. Olin vihainen ja katkera. Se oli piste iin päälle. Mä halusin pois Suomesta. Kauas pois. Päätin ostaa lentoliput Australiaan. Soitin äitille, että mä lähden pois, vähän kuin varmistaakseni millaisen vastaanoton lähtöni saa. Menin nettiin ja ostin ensimmäiset lentoliput Australiaan, jotka oli viisumin kannalta mahdollista saada. Mä tein sen, mutta mulla ei ollut mitään käsitystä mitä mä oikeasti olin tehnyt. Mä en itkenyt, mä en nauranut, en tuntenut iloa en surua, se ei herättänyt mussa mitään erikoista tunnetta. Tunsin lähinnä mielihyvää, koska tiesin miten pahalta isistä ja äitistä tuntuu kun mä lähden pois. (Älkää tappako mua!!! Luv u! <3) Se tuntui samalta kuin olisin tilannut netistä vaatteita. 

Nyt mulla oli lentoliput ostettuna Australiaan ja lähtöön olisi aikaa 5 viikkoa. Mitä mä olin oikein tehnyt? Seuraavat 2 viikkoa mä itken joka ikinen aamu ensimmäisenä kun herään ja illalla viimeisenä kun menen nukkumaan. Itken, koska en tiedä mitä olen tehnyt ja mietin, miten ikinä selviäisin tulevasta hengissä. Minä, yksin suuressa maailmassa, 13 000km päässä kotoa. Paikkaa, jossa mä tiedän aina olevani turvassa. Itkin miettiessäni viimeisiä jäähyväisiä, yksinäistä Joulua ja sitä raastavaa ikävää jota saisin kantaa mukanani vuoden päivät.

Mulla ei ollut oikeasti edes rahaa lähteä tänne. Mulla ei ollut mitään muuta rahallista omaisuutta kun mun auto. Mun autossakin oli teknisiä ongelmia ja ketään ei haluaisi ostaa sitä "rikkinäisenä". Mutta mulla onkin maailman paras iskä ja isi osti sen multa takaisin ja näin mahdollisti mun lähdön. Kiitos! Näin olin saanut kasaan matkakassan. 

Mä en tiennyt yhtään mitä asioita mun pitää hoitaa ennen lähtöä. Enhän mä ollut koskaan ollut missään muutamien viikkojen ulkomaanmatkoja lukuun ottamatta. Mä en jaksanut stressata, en vieläkään sisäistänyt, että olen lähdössä yhtään mihinkään. Ajattelin, että kaikki kyllä järjestyy ajallaan. Mä en oikeastaan edes muista mitä asioita hoidin. Viisumin tottakai, hankin uuden pankkikortin ja passin, hoidin rokotukset kuntoon ja vakuutukset hoidin hienosti 2 päivää ennen lähtöä. Hyvissä ajoin, hyvissä ajoin! Muuta mä en tainnut edes tehdä.

Pakkaamaan aloitin 2 päivää ennen lähtöä. Vihoviimeinen virhe! En mä sitä kyllä silloin tajunnut. Täällä on välillä tullut ihmeteltyä miksi mulla on mukana 7 eri rasvaa, hiustenhoitotuotteita 10kpl ja mitä teen jollain koltuilla joita mukaani pakkasin. Tosiaan mun rinkka on vain 55 litraa ja suositeltu max. paino 22kg. Mä pakkasin, mut joku mun sisällä kysyi miksi pakkaan? Mä en vieläkään käsittänyt lähtöäni, 2 päivää ennen kuin mun lentokone suuntaisi kurssinsa kohti uusia tuulia ja seikkailuja.

Vielä lähtöpäivänäni purin rinkkani ja täytin sen uudestaan. Ei se mennyt vieläkään kiinni. Purin ja täytin, kunnes se oli lähtövalmiina. Muistaakseni rinkkani painoi 16kg, se tuntui painavalta kuin synti. Katsoin rinkkaa ja olkapäitä kohauttaen hymähdin. "Onko tuossa kaikki tavarani kokonaiseksi vuodeksi?", kysyin. Ei musta vieläkään tuntunut, että olisin lähdössä mihinkään. En saanut mistään lähdön tunnelmaa. Vitsailin äitille koko päivän, että mä en ole lähdössä mihinkään. Mä en jännittänyt, en tuntenut kaipuuta, surua, ikävää. Se oli kuin mikä tahansa muu päivä. Mun lähimmät ystävät tuli vielä päivällä sanomaan mulle heippa ja toivottamaan mulle hyvää matkaa. Ne itki. Mulla ei värähtänyt ilmekään. Ihmettelin, miksi ne itkee? Ne lähti kotiin, katsoin vielä viimeisen kerran niiden kauniita kasvoja ja painoin ne syvästi mieleeni. Nyt saisin kantaa teitä aina mielessäni, muistoissani. Menin keittiöön ja kysyin äitiltä onko mussa joku vikana kun en itke? Olenko mä tunteeton? Äiti sanoi, että mä olen käynyt surutyön osaltani jo etukäteen. Olin muutamana iltana vuodattanut äitille ikävänkyyneleet. 

Taas meidän ovikello soi. Daniela seisoo ovella. Dansku selittää mulle, miten se ei voi uskoa, että nyt mä olen oikeasti lähdössä. Se sanoo, että kaikista sen ystävistä viimeisenä se ajatteli, että mä lähtisin tämmöiselle reissulle. Se sanoo, että on musta niin ylpeä. Kuulen Danskun äänestä, että se oikeasti tarkoitti sanomaansa. Nyt se tapahtuu. Mun sydän alkaa lyömään lujempaa, mua alkaa itkettää. Lasken katseeni jotta Dansku ei näkisi mun vetisiä silmiä. Nielen kyyneleet, nostan pääni ja hymyilen. Alan vitsailemaan jotta Dansku ei tajuaisi että ainoana mun ystävänä onnistui saamaan mut kyynelten valtaan. Onnistun.

Mun on aika lähteä Helsinki-Vantaan lentokentälle. Seistään Danskun kanssa meidän eteisessä, kumpikaan ei tiedä mitä sanoa. Siinä mun paras ystävä seisoo mun edessä, se  näyttää ihanalta. Nopeasti mielessäni mietin, miten meidän roolit on vaihtunut. Se olen aina ollut minä, joka on hyvästellyt Danielan maailman tuuliin. Tällä kertaa niille tuulille olen lähdössä minä. Dansku halaa mua ja alkaa itkemään. Liityn itkuun, rutistan Danskua  enkä halua päästää irti siitä otteesta. Sanotaan viimeiset heipat ja Dansku lupaa tulla mun perässä Australiaan. Nyt on ystävät hyvästelty. Enää on edessä se pahin. Perhe.

Isi sanoo, että meidän täytyy nyt lähteä. Se seisoo ulkona auton luona. Minä, äiti ja Eve ja Anniina ollaan eteisessä. Eve ja Anniina roikkuu vuorotellen mun kaulassa, jokainen meistä yrittää niellä kyyneleitä huonoin tuloksin. Ne sanoo mulle, että rakastaa mua ja että kyllä mä pärjään. Mun alahuuli väpättää siihen tahtiin, että saan juuri ja juuri sanotuksi rakastavani myös niitä. Ne lähtee itkien pois ja mä vilkutan niille niellen samalla vesiputouksena valuvia kyyneleitä. Näen viimeisen silauksen autosta, joka kuljettaa jotain  kultaakin kalliimpaa, mun siskoja.

Matkalla Helsinkiin äiti ja isi kertoo mulle koko matkan ajan elämänohjeita ja joka toisessa lauseessa ne kertoo rakastavansa mua. Salaa itken takapenkillä koko matkan. Olenko mä nyt oikeasti lähdössä, mietin. Jossain vaiheessa matkaa isi sanoo, että se toivoo että olisi allekirjoittanut asuntolainan takauspaperit. Se sanoo, että olisi päässyt paljon helpommalla. Mun sydämeen viiltää. Tunnen olevani paha ihminen ja tunnen syyllisyyttä. Mitä tuohon voi vastata? Isi sanoo, että NYT hän uskoo, että mä oikeasti olen lähdössä. Isi sanoi alusta asti, että ei usko mun lähtöä vasta kun olen itse paikan päällä Australiassa. Vastaan, että voin mä vieläkin jänistää ja jäädä Suomeen. Isi sanoo, että nyt mun on kyllä ainakin lennettävä Sydneyyn, yövyttävä siellä jo maksetut  4 yötä, jonka jälkeen saan tulla kotiin kun on tuhlattu kaikki mistä on maksettu. Nauran vastaukseksi. Mä olen surullinen ja mua itkettää, mutta mua ei jännitä.

"Täällä me nyt sit ollaan", isi sanoo kun me ajetaan Helsinki-Vantaan lentokentän parkkipaikalle. Ensimmäistä kertaa mua ottaa mahasta ja mun sydän pomppaa kurkkuun. Mulle tulee paniikki. Pitääkö mun oikeasti lähteä? Miten mä ikinä selviän siellä hengissä? Miten löydän oikean portin lennolle? Onko mulla varmasti kaikki mukana? Meneekö kaikki varmasti hyvin? Mitä jos en pääsekään Australian tullista läpi enkä osaa vastata niille kysymykseen miksi yritän päästä maahan? Miten mä pärjään suuressa maailmassa ilman isiä ja äitiä? Tuhansia kysymyksiä pulppuaa mieleeni.

Suoritan lähtöselvityksen ja vien rinkkani matkatavaralinjalle. Mun sydän hakkaa 1000 ja 100. Mun tunteet on yhtä sekamelskaa. Siinä mä seison, isin ja äitin kanssa lentokentällä ja tiedän, että mun täytyy hyvästellä ne. Mä en halua tehdä sitä. Itken kuin pikkuvauva ja mietin mielessäni, että haluan vain jäädä turvalliseen Suomeen äitin ja isin hellään huomaan, mutta mä en sano sitä ääneen. Halaan isiä ja äitiä ja itken lisää. Onko mun pakko mennä? Isi ja äiti kertoo mulle vielä rakastavansa mua, kun mä lähden kävelemään läpivalaisuun. Menen sen läpi, pakkaan tavarani ja katson vielä taakseni. Siellä seisoo mun isi ja äiti, mä en näe niitä kokonaiseen vuoteen. Pidättelen kyyneleitä, käännyn ja jatkan matkaani. Tunnin päästä äiti soittaa mulle kertoakseen vielä kerran, että ne rakastaa mua. Seuraavassa hetkessä istunkin jo lentokoneessa. NYT mua jännittää. Lentokone nousee lentoon, nielen kyyneleitä ja yritän hymyillä samaan aikaan, jotta en herättäisi huomiota kanssamatkustajien joukossa. Televisioon ilmestyy meidän lentoreitti. Onko Australia todella noin kaukana?  Tunnen ylpeyttä, mä olen todella tekemässä tätä. Olen tekemässä sitä, mihin en koskaan uskonut minusta olevan.

Kaiken tämän takana on kaksi ihmistä, isi ja äiti. Niin kuin sanoin, mä olen ikuisesti kiitollinen siitä mitä teitte. Kiitollinen siitä, että aiheutitte mulle ne raivokohtaukset ja siitä, että teitte mun lähdöstä mahdollisen. Kiitos! Mä olin täysin hukassa elämässäni. Mulla ei ollut minkään näköistä päämäärää. Tavoittelin täydellisyyttä ja yritin olla vanhempi kuin olen. Nyt saan olla se, joka mun kuuluu ollakin. Tavallinen 21-vuotias nuori, joka haluaa tehdä mahdottomasta mahdollista. Nähdä maailmaa, tehdä mitä haluaa. Täällä saan tuntea kun lämmin rantahiekkaa polttelee varpaiden alla ja pehmeä tuuli hivelee mun ihoa, kylmä merivesi saa mun ihon kananlihalle ja silmät kirvelemään. Vihdoin tunnen todella eläväni! Hymyilen ja mietin kuinka paljon rakastan olla täällä. Rakastan elämääni ja olen onnekas, että olen täällä. Nyt mä tiedän, että musta on mihin vaan! Lupaan itselleni, että en enää koskaan epäile itseäni. Mä olen vihdoin löytänyt paikkani!

I'm so proud of myself!

With Love, Kristiina