Let Her Go

Lähiaikoina on ollu ihan kamala ikävä kotiin. Mul on koko ajan vaan ihan kamala ikävä isii ja äitiä ja haluisin vaan hypätä niitten kaulaan ja saada lämpimiä haleja loputtomiin, viettää koti-iltaa isin ja äitin kanssa meijän kotisohvalla mussuttaen suomalaisia herkkuja. Mä en arvosta ja ikävöi mitään yhtä paljon ku koti-iltoja omassa kotona, Suomessa! Tää ei oo ollu sellasta normaalia ohi menevää satunnaista koti-ikävää, vaan lähinnä sellasta mikä on tuol takaraivossa niin vahvasti ettei se sieltä mihinkää lähde. Eikä sen tarviikaan. Oonhan mä ollu täällä maapallon toisella puolella yksinäni pian jo 8 kuukautta, aikamoinen muutos tällaselle isin ja äitin nurkissa viihtyvälle ihmiselle. Niin ikävä isii, äitiä, siskoja ja kaikkii ystäviä, normaalii arkea ja ihan kaikkee Suomesta. Koti on aina ollu maailman paras paikka, mut viimeistään täällä se on oikeen kunnolla iskostunu tonne takaraivoon. Mä haluaisin jo niin kovasti kotiin...

Viime päivät, viikot ja kuukaudet oon miettiny tosi paljon sitä, miten tää kokemus on "muuttanu" mua ihmisenä. Valtaosan ajasta tuntuu, ku olisin kadottanu itteni täällä ollessani. En halua myöntää sitä edes itelleni, koska mä haluan niin kovasti pärjätä täällä enkä haluu pettää itteäni jättämällä matkaa kesken ja palaamalla kotiin ennen aikojani. Pikku hiljaa oon kuitenkin pystyny myöntämään itelleni, et ei Australia välttämättä ookaan mua varten. Valtaosan ajasta mä oon ollu täällä tosi masentunu ja yksinäinen tavalla tai toisella ja elämä on ollu kaikkee muuta ku ruusuilla tanssimista, palmujen alla bailaamista. Tottakai niitä hyviäki kokemuksia on miljoona ja päivääkään en vaihtais enkä vois ikinä katua mitään täällä kokemaani vaikka tosi rankkaa on ollukin. Paljon oon myös tehny asioita, joiden takia en oo ylpee itestäni, suorastaan häpeän itteeni, mut niitäkään tekemisiä en antais pois. Kaikki ne kokemukset on tehny musta sen ihmisen ketä mä olen nyt ja musta on tullu niin paljon vahvempi ihminen ja oon kasvanu henkisesti ihan hirveesti. Jokainen päivä on ollu kokemisen arvoinen!

Ne miljoonat pettymykset, vastoinkäymiset ja muutaman kerran särjetty sydän on osa elämää ja kaikella on ihan varmasti joku tarkotus mun elämässä. Oon niinkin naiivi, et uskon johonki korkeempaan tahoon ja uskon, et loppu peleissä ihminen kuitenki valmistaa ite oman elämänsä... Taas palaan siihen, miten ylpee oon itestäni  lähdettyäni tänne. Jos en olis koskaan  lähteny matkaan, olisin edelleen se keskenkasvuinen kakara, ketä ei arvosta mitään tai ketään, ei tiedä maailman menosta yhtään mitään ja näkee kaikkialla vaan ja ainoastaan itsensä. Ei se maailma pyörikään vaan mun ympärillä. Onneksi. Ihminen ei muutu, se kasvaa.

-K-

Hunsvotti

Ihana aamu takana! Heräsin tänään jo ennen kukonlaulun aikaa eli ennen kuutta. Tota ei muuten oo tapahtunut sitte mun Aussi-ajan eli ainakaan yli 7 kuukauteen. Tähän löyty erityinen syykin nimittäin mun serkku R saapui tänään Australiaan ja menin sitä vastaan lentokentälle. Seuraavista viikoista tulee nii hupia!


Suorastaan hävetti päästää R meijän kotiin, koska tää oli ku pommin jäljiltä ja vieläki pahempi! Täälä haisi iha deekulta ja näytti myös siltä, et täälä asuu sellasia. Asia on nyt kuitenkin hoidettu, nimittäin R:n vetäessä hirsiä mä otin asian hoitaakseni ja pitkästä aikaa tää alkaa taas näyttää iha oikeelta kodilta missä voi asua.
Oon myös pullottanu eilen valmistamani siman, pessy pyykkejä ja ruokakin on jo tulilla eikä kello oo ku vast puol yks. Tuntuu niin paljon paremmalta tehä asioita jonkun muun takia ku ittensä! Viel pitäis pestä vessa ja imuroida kunhan R herää etten herätä sitä.


Illalla meillä on tiedossa pilleet! Tai ei niitä mittää tiedossa oo, mut me tehää ne ihan itte eka täälä kotona ja sitte mennää johonki ulos rillutteleen. Kivaa tiedossa!!!



Sitten takas alkuviikkoon; Keskiviikkona tosiaan oli Casinolla XL-Music Festivalit, oli ihan hullun hauskaa ja tuli pitkästä aikaa olo "Jee, mä oon ulkomailla!", kaikki oli niin suurta ja mahtavaa. Ihan mieletöntä. Pitkästä aikaa pääsi myös tanssimaan kunnolla ja oli kaikin puolin muutenki tosi kiva ilta.



Torstaina toimin taas kaikkia mun periaatteita vastaan eikä mulla olis IKINÄ pokkaa toimia Suomessa näin eikä kyllä mitään halua tai tarvettakaan. Torstai aamulla mulla oli siis työpäivä. Casino-illan yön pikkutunteita vahingossa löysin netistä jutun siitä, miten työpaikalta on otettava lopputili välittömästi jos kyseinen työpaikka ei tee sua onnelliseksi, et saa siitä mitään irti ja oot hyvin stressaantunu siitä eli siitä on enemmän haittaa kun hyötyä. Sillä sekunnilla päätin etten enää palaa takas töihin. Mua on kohdeltu niin väärin, tuun aina kotiin paha mieli mukanani ja kaikki edelliset kohdat muutenkin täyttyy mun työpaikan kohdalla... Aamulla heräsin ja voi sitä krapulan määrää!!! Nousin kuitenkin kiltisti sängystä, menin vessaan ja totesin, ettei mulla oo mitään kiinnostusta mennä töihin eikä musta ois tainnu töihin ollakkaan siinä krapulassa. Nopeesti mielessäni mietin kumpi miellyttää mua enemmän; mennä töihin pomon haukuttavaks, saada paha mieli ja tulla kotiin taas kyyneleet silmissä vai mennä takas lämpimään sänkyyn? Ehdottomasti jälkimmäinen! Samalla sekunnilla mä makasinkin jo sängyn pohjalla. Heittäydyin niinkin vittumaiseks etten vaivautunu edes ilmottamaan etten oo tulossa. Hän saa nyt ihan itte miettii, et miksei mua oo näkyny. Ellen nyt saa potkuja ni voi helvetti en sit millään! En koskaan oo toivonu saavani potkuja, mut nyt en muuta toivokaan.

Pahinta täs on se, ettei mua ees hävetä. Pitäis mennä hakemaan työvaatteet ja vikan viikon palkka ens tiistaina, mut en mä uskalla. Äiti aina sanoo, et kerran se kirpasee ja niin se on nytkin! Ei tarvii enää ku kerran mennä sinne, saada haukut ja sen jälkeen mun ei tarvii enää koskaan palata sinne. Kaikkein naurettavinta täs koko jutussa on se, et tää koko soppa on lähtösin yhestä palohaavasta. Jee, vapaus koittaa pian!



Mun kömmähdykset ei loppunu tähän! Eilen mulla oli lääkäriaika varattuna kello 10 aamulla, mut kuinkas kävikään? Minä pöljä heräsin kello 2 iltapäivällä enkä edes muista kuulleeni herätyskellon soittoa. Sinne meni sä lääkäri! Hävettää niin vietävästi, ku oon saanu ihan mielettömän hyvää palvelua ja oon ollu niin tyytyväinen niitten toimintaan ja musta on pidetty niin hyvää huolta sielä. Pakko mennä maanantaina käymään siellä selvittämässä koko juttu, varaamaan uus lääkäriaika ja pyytämäs anteeksi.



Ihanaa viikonloppua kaikki! <3



-K-

Mennyttä ja tulevaa

Viime viikolla mentiin syömään sellaseen ravintolaan ku The Long Room. Se paikka oli ihan mielettömän hieno, mut meininki oli silti rento. Siellä oli tapas-ilta; "syö niin paljon kuin jaksat" ja hintaakin oli vaan 28 dollaria. Ruokalista oli ihan mielettömän pitkä ja tilattiinkin koko ruokalista läpi. Ennen ruokailua intoilin hakevani sinne töihin, mutta maistaessani ruokaa, mä petyin! Kyl sitä söi, mut ei se ollu mitään erikoista. Ilta oli kuitenkin hauska ja oli kiva päästä pois täältä neljän seinän sisältä. Sinne on kyllä ihan pakko päästä drinksuille joku kerta fiilistelemään!

Mitään muuta tääl ei ookaan sit tapahtunu. Töissä vaikuttaa siltä, et mut alennettiin ja mun tunnitkin vähennettiin ihan minimiin (vaan 12h tällä viikolla) ja kaikki vaan tän palohaava-episodin takia. Mä oon yrittäny olla kiva ja hyvä, mut en jaksa loputtomiin yrittää ku ei sieltä saa mitään takas; muuta ku haukkuja vaan. Muutenkin menny maku koko työpaikkaan; oon kyllästyny siihen, et kuvitellaan, et voidaan kohdella alaisiaan miten tahansa. Nojoo, ehkä vietnamilaisiin ja intialaisiin se tepsii, mut muhun se ei iske eikä mun tarvii antaa kenenkään kohdella mua niin.. Yhtenä päivänä mun käskettiin tehdä salamilautanen, mut en mä sitä osannu tehdä, koska ketään ei koskaan oo aikasemmin tilannu sellasta ja apua kysyessäni, siitähän se riemu ratkes. Sain taas kuulla miten tyhmä oon ja miten en osaa tehdä yhtään mitään ja mitä helvettiä mä siellä oikeen teen. Sinäpä sen sanoit, hyvä kysymys! Voin myydä taitoni ja aikani, mut itteäni en lähde myymään ja tuolla mä oon kovaa vauhtii kadottamas itseluottamukseni ja sen ketä mä oikeesti oon.




Mulla on töitä seuraavaks vast tän viikon torstaina ja jos töissä kuvitellaan, et mä tyydyn kohtalooni ja jään tuleen makamaan näitten säälittävien tuntien kanssa, joilla ei maksa ees viikon vuokraa; ne on niin väärässä. Aion ettiä uuden työpaikan, jossa mua arvostetaan työntekijänä eikä lyödä joka päivä maahan.



Keskiviikkona Crown Casinolla on ihan mielettömät pirskeet ja mä niin onneissani ootan niitä. Siellä on 3 isoa baaria vierekkäin, jotka yhdistetään keskiviikoksi. Siitä tulee niin huikeeta!!! Ei haittaa yhtään vaiks on torstaina töitä eikä kiinnosta vaiks olis kuin kauhee krapula. Niin kaiku vastaa ku sille huudetaan ja sitä saa mitä tilaa!



Lauantaina mun serkku R on tulossa tänne ja mä en yhtään malta odottaa sitä. Ne viikot tulee olemaan yhtä juhlaa ja kaikkee kivaa on tiedossa. Ihanaa saada tänne joku tuttu ja päästä tekemään kaikkee kivaa! Lauantaina mun pitää mennä kello 6.30 aamulla lentokentälle sitä vastaan. Hyi olkoon!



Mitä tähän päivään tulee, jäi tää päivä mulle itellenikin hiukan pimentoon. Tulin aamulla tosiaan lääkäristä ja sain Tramal nimistä lääkettä ja otin niitä 2 niinku määrättiin ja huhhei meni kyl tää muija niin sekasin niistä. Ei menny ku 5 min lääkken oton jälkeen, ku totesin ettei mistään tuu mittään, ku ei nähny telkkariakaa enää ja tietokoneen näyttöäki oli ihan turha tihrustaa. "Nukuin" melkeen 8 tuntia tai oikeestaan mä makasin sängyssä, mun aivot oli koko ajan alitajuntaisesti hereillä ja tiesin kaiken mitä ympärillä tapahtuu, mut en jostain syystä pystyny avaamaan silmiä, liikkumaan tai puhumaan. Ekat 2 tuntia mulla oli maailman paras fiilis, kauhee euforia, mut siihen se sit jäikin ja muuttu suoraan sanottuna helvetiks... Makasin vaan sängyssä vihanneksena enkä kyenny tekemään mitään. Heräsin 7 aikaan illalla edelleen ihan tokkuraisena ja olisin vaan halunnu oksentaa, mut en osaa tahallaan.



Ei mulla sit muuta täl kertaa,


-K-

Hyvä voittaa pahan

....tai ainakin odotan niin käyvän! 17 tunnin yöunien jälkeen otin suunnaksi työpaikkani, koska aattelin sen olevan parempi vaihtoehto lähestyä puhelinsoittoon verrattaen. Vastassa oli äkäistäkin äkäisempi esimies, joka huusi ja raivosi mulle siihen malliin, et kotiin lähdin kyyneleet silmissä.

Se oli vihainen, koska mun lääkärikulut meni sen piikkiin ja niitä oli tullut jo yli 400 dollarin edestä. Sain kuulla miten tyhmä oon, koska en oo vieläkään hankkinu Medicare -korttia ja miten se ei tuu koskaan päästämään mua pois sen palkkalistoilta lääkärikulujen "suuruuden" vuoksi. Yhtäkään lääkäriä hän ei tuu enää maksamaan, koska "viikon siteen pitämisen jälkeen sulla ei edes oo enää tota palohaavaa". Kumpa se toimiski niin...... Mitä se mulle raivoo, en mä edes ite aiheuttanut koko palohaavaa!

Soitin paniikki- ja itkupuhelun äitille (siitä, miten epäreilusti mua kohdeltiin ja miten mulla on ikinä rahaa maksaa mitään laaserhoitoja ja 200 dollaria lääkärikuluja per viikko niin kauan kunnes mun jalka on taas täysin kunnossa) ja niin maailma alko taas näyttämään paljon paremmalta paikalta. Huomenna alan käymään lääkärissä omaan piikkiin niin ei tarvii mun pomonkaan vaivata päätään tai jatkaa ilkeilyään asian suhteen . Mä en tiiä mitä tekisin ilman isii ja äitiä?! Mä en osaa edes laskea niin moneen, miten monta kertaa ne on nostanu mun hännän jalkojen välistä ja potkinu mua persuksille, sillon ku oon sitä eniten tarvinnu.

Oon myös ottanut KAIKKI keinot käyttöön löytääkseni täältä edes yhden todellisen ja pysyvän ystävän. Löysin vahingossa netistä sivuston, jossa ihmiset ettii ystäviä ja löysin muutamia mukavan oloisia tyttöjä joihin otin yhteyttä. Yhden kanssa oon jutellu Facebookissa ja meijän pitäis nähdä joku päivä kun molempien aikatauluihin sopii. Mä oon niin innoissani siitä! En ikinä Suomessa tekis mitään tällasta, en varmaan edes kehtais, mut viimeistään täällä yksinäisyyden vallatessa oon ymmärtäny miten paljon mulla Suomessa onkaan ystäviä. Näköjään kaikkeen sitä lähtee mukaan kun on liian epätoivonen. Hhaha.

Niin ikävä kaikkia,

-K-

Musta mieli

Koko eilinen päivä sato vettä ja oli pimeetä ja harmaata ja mielikin oli täysin musta. Ku harmittaa yks asia niin miks aina kaikki loputki 75 asiaa alkaa kalvaamaan mieltä? Taas tuntu siltä, et mistään ei tuu mitään, seinät vaan kaatuu koko ajan niskaan ja mietin, et onks tää oikeesti kaiken tän mielipahan arvosta?

Eilisen lääkärikäynninkään jälkeen mieliala ei kohentunu yhtään. Palohaava ei oo edistyny oikeestaan mihinkään suuntaan ja lääkäritki alko olemaan jo aika neuvottomia. Mun jalasta otettiin kuvia, jotka lähetettiin ylilääkärille. Sain uuden antibioottikuurin, jotka on muuten aika hurjan näkösiä (kelta-mustia kapseleita!) ja passitettiin tulemaan muutaman päivän päästä takaisin näytille. Illalla kuitenkin lääkäristä soitettiin ja pyydettiin tulemaan tänään taas kontrolliin.

Tänä aamuna lampsin taas lääkäriin ja niillä oli sekä huonoja, että hyviä uutisia. Mun jalka on lähteny parantumaan uuden antibioottikuurin ansiosta; mätä on alkanut häviämään ja vereslihalla olevaa ihoa on alkanut muodostumaan. Huonot uutiset; kyseinen ylilääkäri oli todennu tän olevan paljon pahempi ku muut ymmärsi, kaikkein pahin mahdollinen palohaava mikä on saattanut mennä jo tosi syvälle ihon alle. Great! Nyt saan kuitenkin alottaa "kotihoidon" eli alkaa vaihtamaan siteitä ite ja pari kertaa viikossa näyttämään miten on edistynyt niin kauan kunnes tää on kokonaan parantunut. Tän tai ens viikon aikana päätetään myös joudunko menemään plastiikkakirurgin vastaanotolle laaserhoitoon.

Kaiken tän tuloksena pelkään saavani potkut töistä, koska kaikki lääkärikulut lääkkeitä, voiteita ja muita vermeitä lukuunottamatta tulee menemään mun työnantajan pussista enkä oo ollu siellä töissäkään ku vast reilut pari viikkoa. Mun lääkärit on tähän mennessä tullu maksamaan niille jo yli 400 dollaria. Lääkärien mukaan laasenhoito on niin kallista, ettei mulla olis ikinä siihen varaa, mut ei tarvii kuulemma huolehtia siitäkään, koska sekin tulee menemään työnantajan piikkiin...

Kaikista vastoinkäymisistä ja murheista huolimatta, mä oon päättäny olla luovuttamatta. Mä en täältä kotiin tuu ennen ku mun viisumi umpeutuu! Ei se elämä ja maailman niin paha oo miltä joskus vaikuttaa. Jos en täältä mitään muuta oo irti saanu ni ainaki oon kasvanu ihmisenä enemmän ku Suomessa olisin koskaan tullut kasvamaan!!! Välillä pitää tulla takaiskuja ja vastoinkäymisiä ja kaiken tän mitä ikinä täällä onkaan sattunut ja tapahtunut kuuluu ihan varmatsi käydä, et voin saavuttaa tulevaisuudessa jotain paljon parempaa. Tulin tänne kasvamaan, oppimaan ja ettimään itteäni, en luovuttamaan!

-K-

Sairaslomalla

Viime torstaina pääsin takaisin töihin ja illalla mentiin Iinan kanssa viel mun työpaikalle drinksuille ja sieltä St Kildaan tsekkaamaan sen yöelämä. Aika hiljasta ja tyhjää oli, mut illan päätteeks söin maailman parhaat chicken & chipsit aiolilla. Nam! Tutustuin myös muutamaan Iinan kaveriin, joista yks sattu olemaan sairaanhoitaja ja halus välttämättä nähdä palohaavan mun jalassa. Ei kuulemma näyttäny hyvältä ja mun pitäis suunnata lääkäriin välittömästi ja sain pinon hoito-ohjeita ensihätään.

Seuraavana aamuna sain vihdoin aikaseks soitettua lääkäriin ja sainkin ajan jo iltapäiväksi. Töissä mua pelotti kertoa, et mun pitää lähteä monta tuntia aikasemmin, koska mun on päästävä lääkäriin. Turhaan taas pelkäsin, kun mun pomo ymmärsi tilanteen paremmin ku hyvin. Ihmetteli, miks en oo puhunu aikasemmin mitään... Mun jalasta tuli oikeen nähtävyys työkavereiden kesken ja just toi olikin syy miks en halunnut tehdä siitä mitään suurta numeroa.

Lääkärissä mun mielestä "pikku palohaava mikä kyl paranee ittestään ajan kans" (vaiks en tiistaina pystyny edes kävelemään), osottautuski hiukan pahemmaks. Kolmannen asteen palohaava, mikä on tosi pahanlaatunen ja tosi syvä. Ei kuitenkaan pahin laatuaan, koska pystyn tuntemaan kipua. En voi vieläkään uskoo, et sain oikeesti SAIRASLOMAA palohaavan takia... Tosi noloa. Oon 2 kertaa aikasemmin elämäni aikana ollu sairaslomalla ja sillon oon oikeesti ollu pää kainalossa. Mun jalka puhdistettiin, pistettiin pakettiin ja takas tultava välittömästi seuraavana aamuna tarkastukseen ja vaihtamaan siteet...

Olin sopinut töissä, et tuun lauantai-aamuna kello 10 ja oon sulkemiseen asti. Must tuntus niin pahalta soittaa, et sain sairaslomaa ja mua hävetti niin vietävästi. Olinhan aikasemminki ollu hiljaa ja kitisemättä siellä vaiks oikeesti jokainen askel sattu mielettömästi, miks en sit nyt vois mennä? Se oli kuitenkin ihan ok niille ja sano, et arvas heti miten täs tulee käymään ku näytin miten mädän peitossa mun jalka on. Ne ei kuitenkaan vielä tiiä, et mun lääkärimaksu tulee menemään niitten pussista. Oh no...

Oon myös toiminu vastoin mun kaikkia periaatteita ja menny sairaslomalla ulos hulluttelemaan... Aika usein mietin, et Australia on tehny musta tyhmän ihmisen. Perjantaina meijän piti mennä isoihin baarin partyihin, mut yks asia johti toiseen ja loppupeleissä ei koskaan päästy sinne. Mentiin kuitenkin käväsemään muutamassa baarissa, mut kaikki vaikutti niin kuivalta ja mun jalka alko särkemään niin paljon, et päätin lähtee kotiin nukkumaan.

Eilen aamulla kävin lääkärissä näyttämässä mun jalkaa ja vaihtamassa siteet. Illalla päätettiin vetää kalsarikännit, mut illan kuluessa päätettiin kuitenkin lähtee yhelle viereiseen istuskelupaikkaan. Järkyttävän hieno ja iso ravintola-baari ja törkyhinnatkin tietty. Oli pakko jäädä heiluttelemaan jalkoja laiturin reunalle ja nappaamaan parit kuvatkin Docklandsin omasta jokirannasta. Niin ikävä Turun jokirantaa!!!

Mä oon nyt ihan kahen vaiheilla mitä mä haluun tehdä. Olis mahdollisuus tulla Suomeen kesäkuun puoles välissä ja purkaa vuokrasopimus täällä ja jäädä Suomeen. En kuitenkaan tiiä mitä mä elämälläni Suomessakaan tekisin. En haluu opiskella enkä vakituista työpaikkaa eikä pysyvä  asuntokaan kiinnosta. Suomen kesä kuulostaa niin hyvältä mun korvaan, mut mitä sen jälkeen? Täältä mä saisin suurella todennäkösyydellä sponsoriviisumin ja voisin jäädä tänne, mut en oo varma oonko enää valmis siihenkään...Mitä mä teen???

-K-

Suomalaista juoluruokaa ja kuvia

Eilinen päivä pyhitettiin suomalaisuudelle ja kokkailtiin suomalaista "jouluruokaa". Kokkailuihin ja esivalmisteluihin meni n. 8 tuntia ja päästiinkin ruoan kimppuun vasta ennen 8 illalla. Tehtiin rieskoja, ruisleipää, katkarapukimaraa kananmunille ja kylmäsavulohelle, normi lohta, munavoita, peruna-, lanttu-, porkkana- ja bataattilaatikoita, keitettyjä perunoita, lihapullia, lammasta, kermakastiketta ja lisäks oli karjalanpiirakoita, joita oli jäänyt pakkaseen kuukauden takaa ja jälkkäriks joulutorttuja. Glögiäkin oli, mut unohdettiin juoda se.


Olin päättänyt, etten koko päivän aikana poistu kotoota yhtään mihinkään ja niin se päivä kuluikin yökkäri päällä löntystellen. Koko päivä menikin keittiössä ja loppu ilta viinilasi kädessä telkkaria toljottaen. Pojatkin ainakin väitti tykkäävänsä ruoista, mut kuulemma liian paljon ruokaa ja koko ajan piti olla syömässä. Sellastahan suomalainen Joulu on!

Muistoks ei jääny ku tää yks kuva, koska ruoat oli kiskottu tyhjäksi alta aikayksikön...

Tässä vähän vielä kuvia muutaman viikon takaa, kun sain vihdoin aikaseksi siirrettyä kuvat kamerasta koneelle.


Muutama kuva kotoota, Suomesta... <3

V & N <3 Mulla on maailman ihanimmat ystävät kotona, kamala ikävä!!!

<3 <3 <3

Turku kuvina näyttää hiukan eriltä ku Perth, Sydney ja Melbourne...

Tästä revittiin hyvin huumoria; auto ripsillä bongattu Turussa.

Viimeiset näkymät Suomesta seuraavaan puoleen vuoteen. Se joka väittää, et Suomi ei oo kaunis maa, valehtelee...

Ja takaisin Australiaan...


Tutuistuin suomalaiseen au pairiin ja pääsin kattomaan ja pitelemään ihania kaksosia. Kyllä, MINÄ joka en ikinä tienny pitäväni lapsista... Nyt tiedän, olin aivan myyty!

Vain 9 päivän ikäinen pikkuvauva sylissä, aivan ihana!

Maisemat matkalla kotoota töihin...

Viikon takaiselta reissulta kohti surffikilpailuja, joihin ei koskaan päästy... Välietapilta, paikasta jossa pistettiin piknik pystyyn.

Kyl vanha koirakin jaksaa viel juosta pallon perässä, ainaki hetken aikaa...!

-K-

Arjen keskellä

Hou,


kone tullu huollost eikä oo enää tekosyit olla kirjottamat tänne. Vitun aussit onnistus taas puijaamaan mua! Salasanan purkaminen kadottomat kaikkii tiedostoi ei menny ihan maksujen ja sopimuste mukaan. Yllätys, et ku avasin koneen ni kaikki (lähinnä kaikki Aussi-kuvat harmitti!) oli kuitenki kadonnu. Great! Noh, elämä jatkuu ja onneks Facebook on keksitty.




Alkuviikon tosiaan olin laiska enkä menny töihin ollenkaa. Torstai oli pakko hilata perse töihin, käydä kysymäs millon mul oikeen on töitä vai oonko saanu potkut, ku lupauksist huolimat sielt ei ollu kuulunu mitään. Työpaikka onneks pysy ja oliki vaan sattunu väärinkäsitys; niillä ei ollu mun numeroo eikä mulla niitten.


Mä en oikeestaan tiiä mikä mua siin työpaikas oikeen kiehtoo. Koko keittiöhenkilökunta yrittää savustaa mua ulos sieltä eikä suostu näyttää mulle mitään annoksia tai yhtään mitään muutakaan. Mainitsin mun pomolle siitä, koska haluisin oppii tekemään jotain näkyvääkin. Kuulemma ne tekee sitä tahallaan, koska pelkää menettävänsä asemansa jos joku sattuu pääsemään niitten yläpuolelle...


Tää pomo onkin sit asia erikseen... En oikeesti ymmärrä miks mä siitäkin tykkään niin paljon ja miten oon sen kans niin hyvää pataa. En kuuna päivänä antais kenenkään ihmisen ikinä kohdella mua Suomessa niin miten se kohtelee meitä. Ensin kaikki on darling ja baby ja silmänräpäykses muututaan idiooteiks ja aivottomiks, jotka ei osaa tehdä mitään... Onneks olin kuullu kauhutarinoit siit ennen ku alotin siellä ja osasin vähän varautuu tähän. Toisest korvast sisään ja toisest ulos. Tee parhaas ja sit mee kotii nukkumaa. Jos et onnistu ni saat potkut, mitä sit? Maailma on täynnä ravintoloi.


Tänään tunsin taas olevani Gordon Ramsayn Hell's Kitchenis. Kirjaimellisti. Kaikki oli hyvin kunnes yhtäkkiä hän päätti taas saada raivokohtauksen mitättömäst asiast ja vitut ja vatut lensi. Darlingit muuttu taas idiooteiks ja yks kokki hermostus niin paljon, et heitti tulikuumat öljyt mun jalal. Ihanaa! Emmä voinu alkaa huutamaan, koska sit se ois saanu taas uuden syyn alkaa raivota jollekki enkä ois jaksanu kuunnella sitä. Hammast purren ja itkuu pidätellen päätin vaa pitää suuren suuni kiinni. Mua ei oo varmaan ikinä sattunu niin paljon. Nyt onki sit 2-3 nyrkin kokonen kaunis palohaava pohkees, mikä vuotaa mätää ku vesi hanast. Loppu päivän olinki ku perseeseen ammuttu karhu, ku mua sattuu niin paljon pelkkä käveleminen enkä voinu sanoo kenelkään mitään.




Ei tääl mitään muuta ihmeellist sit ookaan tapahtunu... Viimesen viikon ajan oon aika paljon miettiny sitä, miten tää koko reissu on muuttanu mua ihmisenä. Tuntuu, et oon kadottanu itteni. Tai en mä tiiä ooks mä koskaan ees löytäny sitä ketä mä oon. En kai. Miljoonat kerrat oon miettiny sitä, miten täydellist mun elämä oikeestaan oli Suomes. Ei sitä vaa sillon osannu arvostaa... Kaikki oli vaa "ihan tylsää". Mul oli ihan kaikki mitä mä normaalis elämäs tarviin; ihana perhe ja ystävät lähellä, työpaikka, normaali arki. Emmä kyl ikinä tienny mitä mä halusin, mut en mä kyl tiiä vieläkää.


En ikinä unohda sitä, miten ihmiset sano, et täst tulee mun elämäni paras vuosi. Onks tää sitä? Paljon stressii, draamaa, hankaluuksii, yksinäisyyt, vaikeuksii ihan normaalin arjen kans. Ei mun mielest. Kamalaa edes sanoo näin, mut tuntuu, et olin Suomes paljon onnellisempi mitä mä täällä oon. Silti mä en haluu kotiinkaa. Kysymyksii "Miks sul ei oo poikaystävää?" ja "Eiks sun elämä oo rankkaa ku oot ihan yksin?" oon kuullu kyllästymiseen asti. Emmä tiiä ja on se, mut ehkä joku viel joskus löytää mut jos niin on tarkotettu.


Ekaa kertaa elämässäni oon pystyny havaitsemaa sen enkelin ja pirun päässäni. Välil pystyn mielessäni näkemää ku ne taistelee keskenää (ihan niinku Aku Ankas!) ja sekottaa mun pään entisestää enkä enää tiiä mitä ajatella ja sit vast onki soppa pystys. "Stop thinking!" onki toiset kuuluisat sanat mitä saan kuulla ihan koko ajan. Mä oon yrittäny ja yritän edelleen, mut emmä oo ikinä tienny miten se oikeesti tehää. Mitä mä sit teen ellen ajattele?

-K-