Ulkona on lämmin kuin helvetissä. Mä nautin tästä enkä malta
olla sisällä hetkeäkään. Tämä on jo ainakin kymmenes päivä kun lämpömittarin
elohopea nousee +40 asteeseen. Mahtavaa! Mä alan olemaan jo aika haka tämän
lämmön taltuttamisessa ja käsittelyssä. Tai ekspertti nauttimaan siitä!
Kerkesin jo eilen kauhistelemaan ensi viikon +27 astetta. Miten mä tarkenen?
Kaikki päivät makaan takapihalla ja näytän aivan tomaatilta. En malta pysyä
pois auringosta, haalin sitä itselleni. Haluan omistaa sen kokonaan.
Tää ei liity aiheeseen millään, mut kuitenkin täs on mun kotikatu ylhäätä kuvattuna
.
Kotikatu alhaalta.
Eilen illalla lähdin lenkille 8 aikaan illalla ja
lämpömittarissa komisteli edelleen numero 31. Hiki virtasi, mutta mä nautin
siitä. Kuvittelen polttavani tuplamäärän kaloreita, koska hikeä virtaa saman
verran kuin vettä suihkusta. Jokainen askel tuntuu kevyemmältä kuin edellinen
ja jokainen askel saa mun juoksutahdin tuntumaan entistä nopeammalta. Koettelen
itseäni ja juoksen verenmaku suussa. Hymyilen salaa sisälläni. Nautin siitä,
että mun jalat särkee, polvet kolottaa ja mulla on kuolettava jano. Juoksen
pubin ohi. Mulle vislataan ja huudetaan. Saan mielihyvää miettiessäni, että nuo
ihmiset pubissa saavat lisää kaloreita ja entistä suuremman kaljamahan
juodessaan siideriään, oluttaan tai drinkkiään ja samaan aikaan minä menetän
niitä.
Herään aamulla 12 tunnin yöunien jälkeen. Joka paikkaan
kolottaa, koska tuuletin on jäänyt yöksi päälle. Katson ikkunasta ulos ja
hymyilen. Ei taaskaan pilven pilveä. Menen suihkuun ja ihailen peilistä
rusketusrajojani. Tämä on kolmas kerta eläissäni kun olen oikeasti ruskea. Näin
ruskea en ole ollut koskaan. Tunnen ylpeyttä. Lähden kaupungille shoppailemaan.
Katselen kaupungilla ympärilleni. En ole koskaan nähnyt näin tällääntyviä
ihmisiä missään. Miksi nuo ihmiset peittävät naamansa meikillä 40 asteen
helteelläkin? Miksi heillä on parhaat päällä shoppaillessa? Vilkaisen itseäni
näyteikkunasta. Näytän aivan itseltäni, mietin. Minulla on märät hiukset
nutturalla, toppi ja shortsit päällä, aurinkolasit päälaella, flipflopit
jalassa eikä meikin meikkiä naamassa. Pitäisikö mun hävetä? En tiedä, mutta en
häpeä kuitenkaan. Mielessäni mietin
miten nuo meikeillä peitetyt kasvot eivät saa päivetystä, mutta minun saavat!
Sitä paitsi, auringon heijastuessa noihin meikattuihin kasvoihin ja paljastaen
sen meikkikerroksen, TE näytätte typeriltä, en minä.
Pari tuntia myöhemmin saavun kotiin ilman ostoksia. Ilman
vaateostoksia. Mulla on mukana vain ruokaa, siideriä ja shampanjaa. Saan
melkein slaagin, koska huomaan että taaskaan ketään ei ole nähnyt vaivaa
kotimme siisteyden ylläpitämiseksi. Ketään paitsi minä. Pidän kuitenkin suuni
kiinni ja hymyilen. En anna minkään tai kenenkään pilata mun uudenvuodenaattoa. Avaan shampanjapullon, menen takapihalla ja
nautin auringosta shampanjan kera. Mä niin nautin tästä, mun elämästä!
HYVÄÄ UUTTA VUOTTA! <3 GOTT NYTT ÅR! <3 HAPPY NEW YEAR! <3
Mä haluan vielä näin ennen vuoden vaihdetta kertoa koko
totuuden rumuudessaan, katkeruudessaan, lapsellisuudessaan ja kaunistelematta,
siitä, miksi ja miten päädyin tänne.
Ihan ensinnäkin, jos olisin nyt kotona ja olisin hyvin suunnitellusti
lähdössä Australiaan ja tietäisin mitä odottaa, mä tekisin aika paljon asioita
erilailla kotona. Kaikki se esivalmistelu, matkaan valmistautuminen. Mulla
tosiaan tuli itsellenikin tänne lähtö vähän puskista. Kesän lopulla heitin
läpällä Danskulle, että jätetään Suomi taakse ja lähdetään yhdessä Australiaan.
Se todellakin oli lähinnä vitsi, en todellakaan oikeasti ja tosissani
kuvitellut, että joskus löydän itseni täältä... Dansku sanoi, että ehkä, voi
olla, mutta katsotaan loppuvuodesta uudestaan. Ajatus alkoi kuitenkin
kutkuttaa mua, mutta mä tiesin ettei musta koskaan olisi siihen. Ei mulla
mitenkään voisi olla niin paljon munaa. Enhän mä osannut edes englantia.
Mä olin ostamassa kesällä vielä asuntoa ja löysinkin mun
unelmien asunnon. Olin varma että muutan siihen. Siitä tulisi mun ikioma koti.
Haaveet asunnosta sain kuitenkin heittää Kankkulan kaivoon, koska lupauksista
huolimatta isi ja äiti eivät suostuneet allekirjoittamaan mulle lainantakausta.
Olen kuulemma liian hunsvotti enkä osaa pitää rahaa. Mä en ymmärrä, että raha
ei kasva puussa vaan se loppuu joskus. Ja isi ja äiti EI, mä en yritä nyt
syyllistää teitä. Mä olen ikuisesti kiitollinen siitä, että ette antaneet
periksi vaan piditte mun kiukutteluista huolimatta päänne. Siellä mä nyt olisin
Suomessa, ikuisessa velkahelvetissä enkä enää koskaan pystyisi näkemään maailmaa,
koska mulla ei olisi rahaa matkustaa. Mä en koskaan olisi saanut tietää
mistään "paremmasta".
Kun mun asunnonostohanke kaatui, se oli mulle kuin maailman
loppu. Mä itkin, huusin, raivosin, pihisin kiukusta kuin raivohullu
kauhukakara. Sitä mä varmasti olinkin isin ja äitin mielestä. Olin vihainen ja
katkera. Se oli piste iin päälle. Mä halusin pois Suomesta. Kauas pois. Päätin
ostaa lentoliput Australiaan. Soitin äitille, että mä lähden pois, vähän kuin
varmistaakseni millaisen vastaanoton lähtöni saa. Menin nettiin ja ostin ensimmäiset
lentoliput Australiaan, jotka oli viisumin kannalta mahdollista saada. Mä tein
sen, mutta mulla ei ollut mitään käsitystä mitä mä oikeasti olin tehnyt. Mä en
itkenyt, mä en nauranut, en tuntenut iloa en surua, se ei herättänyt mussa
mitään erikoista tunnetta. Tunsin lähinnä mielihyvää, koska tiesin miten
pahalta isistä ja äitistä tuntuu kun mä lähden pois. (Älkää tappako mua!!! Luv
u! <3) Se tuntui samalta kuin olisin tilannut netistä vaatteita.
Nyt mulla oli lentoliput ostettuna Australiaan ja lähtöön olisi aikaa 5 viikkoa. Mitä mä olin
oikein tehnyt? Seuraavat 2 viikkoa mä itken joka ikinen aamu ensimmäisenä kun herään
ja illalla viimeisenä kun menen nukkumaan. Itken, koska en tiedä mitä olen
tehnyt ja mietin, miten ikinä selviäisin tulevasta hengissä. Minä, yksin
suuressa maailmassa, 13 000km päässä kotoa. Paikkaa, jossa mä tiedän aina
olevani turvassa. Itkin miettiessäni viimeisiä jäähyväisiä, yksinäistä Joulua
ja sitä raastavaa ikävää jota saisin kantaa mukanani vuoden päivät.
Mulla ei ollut oikeasti edes rahaa lähteä tänne. Mulla ei
ollut mitään muuta rahallista omaisuutta kun mun auto. Mun autossakin oli
teknisiä ongelmia ja ketään ei haluaisi ostaa sitä "rikkinäisenä".
Mutta mulla onkin maailman paras iskä ja isi osti sen multa takaisin ja näin
mahdollisti mun lähdön. Kiitos! Näin olin saanut kasaan matkakassan.
Mä en tiennyt yhtään mitä asioita mun pitää hoitaa ennen
lähtöä. Enhän mä ollut koskaan ollut missään muutamien viikkojen ulkomaanmatkoja
lukuun ottamatta. Mä en jaksanut stressata, en vieläkään sisäistänyt, että olen
lähdössä yhtään mihinkään. Ajattelin, että kaikki kyllä järjestyy ajallaan. Mä
en oikeastaan edes muista mitä asioita hoidin. Viisumin tottakai, hankin uuden
pankkikortin ja passin, hoidin rokotukset kuntoon ja vakuutukset hoidin hienosti 2
päivää ennen lähtöä. Hyvissä ajoin, hyvissä ajoin! Muuta mä en tainnut edes
tehdä.
Pakkaamaan aloitin 2 päivää ennen lähtöä. Vihoviimeinen
virhe! En mä sitä kyllä silloin tajunnut. Täällä on välillä tullut ihmeteltyä
miksi mulla on mukana 7 eri rasvaa, hiustenhoitotuotteita 10kpl ja mitä teen
jollain koltuilla joita mukaani pakkasin. Tosiaan mun rinkka on vain 55 litraa
ja suositeltu max. paino 22kg. Mä pakkasin, mut joku mun sisällä kysyi miksi
pakkaan? Mä en vieläkään käsittänyt lähtöäni, 2 päivää ennen kuin mun lentokone
suuntaisi kurssinsa kohti uusia tuulia ja seikkailuja.
Vielä lähtöpäivänäni purin rinkkani ja täytin sen uudestaan.
Ei se mennyt vieläkään kiinni. Purin ja täytin, kunnes se oli lähtövalmiina.
Muistaakseni rinkkani painoi 16kg, se tuntui painavalta kuin synti. Katsoin
rinkkaa ja olkapäitä kohauttaen hymähdin. "Onko tuossa kaikki tavarani
kokonaiseksi vuodeksi?", kysyin. Ei musta vieläkään tuntunut, että olisin
lähdössä mihinkään. En saanut mistään lähdön tunnelmaa. Vitsailin äitille koko
päivän, että mä en ole lähdössä mihinkään. Mä en jännittänyt, en tuntenut
kaipuuta, surua, ikävää. Se oli kuin mikä tahansa muu päivä. Mun lähimmät
ystävät tuli vielä päivällä sanomaan mulle heippa ja toivottamaan mulle hyvää
matkaa. Ne itki. Mulla ei värähtänyt ilmekään. Ihmettelin, miksi ne itkee? Ne
lähti kotiin, katsoin vielä viimeisen kerran niiden kauniita kasvoja ja painoin
ne syvästi mieleeni. Nyt saisin kantaa teitä aina mielessäni, muistoissani.
Menin keittiöön ja kysyin äitiltä onko mussa joku vikana kun en itke? Olenko mä
tunteeton? Äiti sanoi, että mä olen käynyt surutyön osaltani jo etukäteen. Olin
muutamana iltana vuodattanut äitille ikävänkyyneleet.
Taas meidän ovikello soi. Daniela seisoo ovella. Dansku
selittää mulle, miten se ei voi uskoa, että nyt mä olen oikeasti lähdössä. Se
sanoo, että kaikista sen ystävistä viimeisenä se ajatteli, että mä lähtisin
tämmöiselle reissulle. Se sanoo, että on musta niin ylpeä. Kuulen Danskun
äänestä, että se oikeasti tarkoitti sanomaansa. Nyt se tapahtuu. Mun sydän
alkaa lyömään lujempaa, mua alkaa itkettää. Lasken katseeni jotta Dansku ei
näkisi mun vetisiä silmiä. Nielen kyyneleet, nostan pääni ja hymyilen. Alan vitsailemaan
jotta Dansku ei tajuaisi että ainoana mun ystävänä onnistui saamaan mut
kyynelten valtaan. Onnistun.
Mun on aika lähteä Helsinki-Vantaan lentokentälle. Seistään
Danskun kanssa meidän eteisessä, kumpikaan ei tiedä mitä sanoa. Siinä mun paras
ystävä seisoo mun edessä, senäyttää
ihanalta. Nopeasti mielessäni mietin, miten meidän roolit on vaihtunut. Se olen
aina ollut minä, joka on hyvästellyt Danielan maailman tuuliin. Tällä kertaa
niille tuulille olen lähdössä minä. Dansku halaa mua ja alkaa itkemään. Liityn
itkuun, rutistan Danskua enkä halua
päästää irti siitä otteesta. Sanotaan viimeiset heipat ja Dansku lupaa tulla
mun perässä Australiaan. Nyt on ystävät hyvästelty. Enää on edessä se pahin.
Perhe.
Isi sanoo, että meidän täytyy nyt lähteä. Se seisoo ulkona
auton luona. Minä, äiti ja Eve ja Anniina ollaan eteisessä. Eve ja Anniina
roikkuu vuorotellen mun kaulassa, jokainen meistä yrittää niellä kyyneleitä
huonoin tuloksin. Ne sanoo mulle, että rakastaa mua ja että kyllä mä pärjään.
Mun alahuuli väpättää siihen tahtiin, että saan juuri ja juuri sanotuksi
rakastavani myös niitä. Ne lähtee itkien pois ja mä vilkutan niille niellen
samalla vesiputouksena valuvia kyyneleitä. Näen viimeisen silauksen autosta,
joka kuljettaa jotain kultaakin
kalliimpaa, mun siskoja.
Matkalla Helsinkiin äiti ja isi kertoo mulle koko matkan
ajan elämänohjeita ja joka toisessa lauseessa ne kertoo rakastavansa mua. Salaa
itken takapenkillä koko matkan. Olenko mä nyt oikeasti lähdössä, mietin. Jossain vaiheessa
matkaa isi sanoo, että se toivoo että olisi allekirjoittanut asuntolainan
takauspaperit. Se sanoo, että olisi päässyt paljon helpommalla. Mun sydämeen
viiltää. Tunnen olevani paha ihminen ja tunnen syyllisyyttä. Mitä tuohon voi
vastata? Isi sanoo, että NYT hän uskoo, että mä oikeasti olen lähdössä. Isi
sanoi alusta asti, että ei usko mun lähtöä vasta kun olen itse paikan päällä
Australiassa. Vastaan, että voin mä vieläkin jänistää ja jäädä Suomeen. Isi
sanoo, että nyt mun on kyllä ainakin lennettävä Sydneyyn, yövyttävä siellä jo
maksetut4 yötä, jonka jälkeen saan
tulla kotiin kun on tuhlattu kaikki mistä on maksettu. Nauran vastaukseksi. Mä
olen surullinen ja mua itkettää, mutta mua ei jännitä.
"Täällä me nyt sit ollaan", isi sanoo kun me
ajetaan Helsinki-Vantaan lentokentän parkkipaikalle. Ensimmäistä kertaa mua
ottaa mahasta ja mun sydän pomppaa kurkkuun. Mulle tulee paniikki. Pitääkö mun
oikeasti lähteä? Miten mä ikinä selviän siellä hengissä? Miten löydän oikean
portin lennolle? Onko mulla varmasti kaikki mukana? Meneekö kaikki varmasti
hyvin? Mitä jos en pääsekään Australian tullista läpi enkä osaa vastata niille
kysymykseen miksi yritän päästä maahan? Miten mä pärjään suuressa maailmassa
ilman isiä ja äitiä? Tuhansia kysymyksiä pulppuaa mieleeni.
Suoritan lähtöselvityksen ja vien rinkkani
matkatavaralinjalle. Mun sydän hakkaa 1000 ja 100. Mun tunteet on yhtä
sekamelskaa. Siinä mä seison, isin ja äitin kanssa lentokentällä ja tiedän,
että mun täytyy hyvästellä ne. Mä en halua tehdä sitä. Itken kuin pikkuvauva ja
mietin mielessäni, että haluan vain jäädä turvalliseen Suomeen äitin ja isin
hellään huomaan, mutta mä en sano sitä ääneen. Halaan isiä ja äitiä ja itken
lisää. Onko mun pakko mennä? Isi ja äiti kertoo mulle vielä rakastavansa mua,
kun mä lähden kävelemään läpivalaisuun. Menen sen läpi, pakkaan tavarani ja
katson vielä taakseni. Siellä seisoo mun isi ja äiti, mä en näe niitä
kokonaiseen vuoteen. Pidättelen kyyneleitä, käännyn ja jatkan matkaani. Tunnin
päästä äiti soittaa mulle kertoakseen vielä kerran, että ne rakastaa mua.
Seuraavassa hetkessä istunkin jo lentokoneessa. NYT mua jännittää. Lentokone
nousee lentoon, nielen kyyneleitä ja yritän hymyillä samaan aikaan, jotta en
herättäisi huomiota kanssamatkustajien joukossa. Televisioon ilmestyy meidän
lentoreitti. Onko Australia todella noin kaukana?Tunnen ylpeyttä, mä olen todella tekemässä
tätä. Olen tekemässä sitä, mihin en koskaan uskonut minusta olevan.
Kaiken tämän takana on kaksi ihmistä, isi ja äiti. Niin kuin
sanoin, mä olen ikuisesti kiitollinen siitä mitä teitte. Kiitollinen siitä,
että aiheutitte mulle ne raivokohtaukset ja siitä, että teitte mun lähdöstä
mahdollisen. Kiitos! Mä olin täysin hukassa elämässäni. Mulla ei ollut minkään
näköistä päämäärää. Tavoittelin täydellisyyttä ja yritin olla vanhempi kuin
olen. Nyt saan olla se, joka mun kuuluu ollakin. Tavallinen 21-vuotias nuori,
joka haluaa tehdä mahdottomasta mahdollista. Nähdä maailmaa, tehdä mitä haluaa.
Täällä saan tuntea kun lämmin rantahiekkaa polttelee varpaiden alla ja pehmeä
tuuli hivelee mun ihoa, kylmä merivesi saa mun ihon kananlihalle ja silmät
kirvelemään. Vihdoin tunnen todella eläväni! Hymyilen ja mietin kuinka paljon
rakastan olla täällä. Rakastan elämääni ja olen onnekas, että olen täällä. Nyt
mä tiedän, että musta on mihin vaan! Lupaan itselleni, että en enää koskaan
epäile itseäni. Mä olen vihdoin löytänyt paikkani!
Lämmintä pukkaa ja hiki virtaa, mutta mä en aio valittaa! Täällä
on parhaillaan meneillään historiallisen kuuma 7 päivän helleputki. Sen kyllä
huomaa. Joka päivä lämpömittarin elohopea on liukunut +40 asteen molemmin
puolin. Mä en koskaan tiennyt voivani hikoilla kuin porsas. Nyt tiedän!
Kuluneen viikon aikana mä olen hikoillut varmaan saman verran kuin koko elämäni
aikana. Kuulemma intialaiset syövät paljon chiliä, koska se nopeuttaa
aineenvaihduntaa ja saa hien virtaamaan. Hiki puolestaan viilentää helteellä. Faktaa
vai fiktiota? Dunno!
Air con on ollut aika kova sana tällä viikolla, ainakin
meidän taloudessa. Se on vaan hiukan liian tehokas meikäläisen makuun. Ja niin
kuin isi tietää, mun air conissa ei tietenkään ole kun +16 astetta ja +30
astetta, sitä lämpötilaahan ei voi vahingossakaan säätää siihen välimaastolle.
:) Mulla on aina varpaat, sormet ja nenä jäässä kun se on päällä.
Kompromissiksi mä käytänkin sitä on/off:ina. Ensin hetken päällä jotta tämä
huusholli jäähtyisi ja sammutan, että mä lämpenisin.
Mua on lähiaikoina ärsyttänyt monikin asia tässä
huushollissa, mutta tämän hetkisen hyväntuulisuuden vuoksi mä en jaksa alkaa
valittamaan niistä. Luulen myös, että ne tiedot ovat sellaisia jotka mun
pitäisi vaan pitää oman pääni sisällä. Aion kuitenkin raivota niistä asioista
jossain vaiheessa äitille, isille, siskoille ja kavereille Skypessä jotta mun
ei tarvitse olla tämän asian kanssa yksin. Jaettu murhe on puolittunut murhe.
Mulla oli eilen ihan superkivaa! Mentiin Cantoniin joskus
ilta 11 maissa ja voi että, se portsari on aivan ihana ihminen. Se on
mustaihoinen ja mä niin rakastan sitä!<3 Se oikein saattoi meidät yläkertaan taas. Hih! Ihanaa, et kaikista
Tonyn työkavereista on tullut myös mun kavereita. Meillä oli siellä family
dinner eli kun se paikka meni kiinni klo 12 niin kaikki niiden työntekijöiden
ystävät tuli sinne ja meille oltiin tehty ruokaa. Juoda sai ilmaiseksi taas
niin paljon kuin napa veti. Mä olin taas aika humalassa, yllättäen. Niin ja
mikä parasta, sain taas ihan kamalasti uusia kavereita.
Kello taisi olla jotain kahden pintaa, kun joku sai päähän
että meidän pitäisi mennä vielä laulamaan karaokebaariin. Osa lähti kotiin ja
me loput suunnattiin laulamaan karaokea. Mä oletin sen paikan olevan jonkun
näköinen kälynen karaokebaari, mutta se olikin jotain ihan muuta. Se taisi olla
joku hotelli ja siellä oli oma kabinetti meille. Siellä oli iso U-mallinen
sohva, iso pöytä ja valtava telkkari. Ostettiin 12 pulloa viiniä ja vähän
suolaista snackiä. Meitä oli about 15 henkilöä ja koko lysti kustansi 15
dollaria per naama. Oli niin kivaa! Mä niin tahdon sinne uudestaan! Täällä on
yksi aivan mahtava ja ihana ruotsalainen poika ja se lauloi kun mikäkin stara.
Oikeesti! Se oli ihan törkeän hyvä siinä! Se räppäsi jotain ja beatboxas
samalla. Heh, hauskaa!
Tänään oon vaan lokoillut koko päivän. Ottanut hiukan aurinkoa
takapihalla, nauttinut hyvästä ruoasta ja katsonut aivan liikaa Täydellisiä
Naisia. Meidän yläkerrassa meinaa kuolla lämpöhalvaukseen. Siellä on 35 astetta
lämmintä. Ainiin, mulla on uusi sänky! Tai se on Haydenin sänky, mutta mä otin
sen koska se on parempi kuin mun oma. Mä nukuin aivan täydellisesti siinä. Nyt
mulla on kyllä maailman kipeimmät hartiat ja koko yläkroppa, koska jouduin
nukkumaan tuuletin päällä koko yön ja se "kylmä" viima sai mun paikat
jumiin. Poikaystävä olisi nyt aika kova sana. Se pääsisi hieromaan mua, koska
sehän on jokaisen lempipuuhaa. Joshia odotellessa. Hih! Senkin paluuseen on
enää vajaat 3 viikkoa!!! Ihanaa! Siitä niin tulee mun onnenpäivä kun mä vihdoin
saan halata sitä. Sillä on kivat lihakset. Hih! Tajusin tänään, että mä olen
odottanut sitä pian 4 kuukautta. Ihan hullua, se on 1/3 koko vuodesta. Syytä
olla sen arvoista!
Onneksi Joulu alkaa pikku hiljaa olla ohi, paitsi
Australiassa. Tänään on Boxing Day ja virallinen lahjojen avauspäivä.
Joulupäivänä australialaiset yleensä makaavat rannalla, viettävät aikaa
ystävien kanssa ja valmistautuvat huomiseen
Jouluun. Tämän päivän eli Boxing Dayn australialaiset perinteisesti viettävät
perheidensä kanssa, aivan niin kuin me teemme Jouluaattona, 24. joulukuuta.
Australialaisetjoutuvat odottamaan
lahjojen antamista ja avaamista kaksi päivää enemmän kauemmin kuin suomalaiset.
Millaisia hätähousuja me suomalaiset olemmekaan.
Eilen lähdettiin Annelin kanssa heti aamusta Fremantleen,
jossa oli Annelin toinen kämppis Scotty, hänen ystävänsä Nathan ja heidän
yhteinen ystävä, aivan ihana Lina. Ainiin ei saa unohtaa, että mukana oli myös
Horse, Annelin toisen kämppiksen koira. Horsen nimi tulee sen valtavasta
koosta. Se on melkein lehmän kokoinen. Valtava.
Mentiin Fremantlen rannalle ottamaan aurinkoa, uimaan ja
nauttimaan toistemme seurasta. Mä niin tykästyin Linaan. Aivan ihana,
columbialainen tyttö. Niin herttainen ja nätti! Sain uuden ihanan ystävän!
Rannan jälkeen mentiin Nathanin ja Linan luokse, käytiin
suihkussa, nautittiin viiniä ja syötiin lounasta. Pojat teki kyllä hyvää
ruokaa, eikä ihme, Scotty on myös kokki.
Illemmalla mentiin Nathanin veljen luokse istumaan iltaa.
Sillä oli aivan ihana talo, mäkin tahdon sellaisen. Siellä oli ihan hirveästi
ihania ihmisiä ja meillä oli hirveän hauskaa, kunnes...... Kaikki paitsi minä,
Anneli ja Lina alkoivat käyttäytyä oudosti. Kysyin Linalta, mitä siellä
tapahtuu ja miksi kaikki ravaavat vuoronperään yhdessä makuuhuoneessa. Lina
sanoi, että ne vetävät siellä ekstaasia. En mä siitä pitänyt, mutta se oli
vielä ihan ok, niin kauan kun mua ei sotkettu siihen touhuun. Pian Nathan
kadotti Iphonensa ja totta kai kaikki alkoivat epäillä mun ja Annelin
varastaneen sen, koska kaikki muut olivat tuttuja toisilleen ja me oltiin
ainoat "uudet kasvot". Suutuin ja mua pelotti. Suutuin, koska tiesin
olevani syytön enkä voinut mitenkään todistaa olevani sitä. Tiesin Nathanin
kadottaneen sen vain, koska oli niin ekstaasissa vai miksi sitä ikinä
kutsutaankaan ja ei tajunnut mistään mitään. Pelkäsin, koska kaikki
käyttäytyivät niin oudosti ekstaasin vallassa ja pelkäsin niiden sekoavan
totaalisesti ja tekevän meille jotain, koska luulivat meitä varkaiksi.
Parin tunnin etsintöjen jälkeen puhelin löytyi naapurin
roskapöntöstä. Kaikki alkoivat syyttää Linaa ja Lina loukkaantui, koska ei
ollut syyllinen eikä ketään uskonut sitä. Ketään, paitsi minä. Näin omin
silmin, kun pojat itse veivät roskia roskiin ja Lina oli silloin mun kanssa. Eivät
ne tietenkään sitä muistaneet, koska olivat ihan höyryissä... Päätin kuitenkin pitää
suuni kiinni koko asiasta, itsekkäästi, suojellakseni itseäni.
Mun ja Annelin piti mennä Nathanin ja Linan luokse yöksi,
mutta koko tämän välikohtauksen vuoksi mulla ei ollut kauheasti kiinnostusta
nukkua siellä. Mä päätin ottaa taksin kotiin Fremantlesta Perthiin vaikka se
maksoi 60 dollaria. Mua ei kiinnostanut paljonko se maksaa. Mä vaan halusin
omaan kotiin, turvaan, pois sieltä. Mulla oli aivan ihana taksikuski. Se ei
veloittanut multa Joulun vuoksi tulevaa lisäkorvausta, koska olin niin kiva
hänelle. Se oli niin hauska tyyppi. Se oli Pakistanista kotoisin ja joutunut
eroamaan tyttöystävästään, koska oli muuttanut töiden perässä Melbournesta
Perthiin eikä tyttöystävä lähtenyt mukaan. Se pyysi mun puhelinnumeroa ja
kysyi, voitaisiinko mennä joskus kahville. Mä annoin sen, se oli aivan
mielettömän mukava ihminen enkä usko, että sillä on mitään taka-ajatuksia.
Mulla tuli myös eilen siellä kemuissa ihan yhtäkkiä kamala
ikävä kotiin. Kaikki puhui niiden Jouluista ja mä tunsin lähinnä katkeruutta,
että mulla ei Joulua ollutkaan. Niiden puheet kuullessani, tuntui kun multa
olisi juuri vedetty matto jalkojen alta. Tuntui, että mä sillä hetkellä vasta
sisäistin, että nyt oikeasti ON Joulu. Silloin iski se
todellinen jouluikävä. Mulla oli
ihania ihmisiä ympärillä, mutta ei se korvannut sitä tärkeintä aarretta mikä
löytyy yli 13 000km päästä. Perhettä. Ystäviä. Kaikkia rakkaita läheisiä.
Tänään mä en ole tehnyt yhtään mitään. Mä en jaksanut mennä
edes rannalle, koska Tony oli jossain auton kanssa ja bussilla olisi kestänyt
liian kauan päästä paikan päälle. Tosiaan ulkona on koko päivän ollut varjossa
+40 astetta ja auringossa sitäkin kuumempi. Mä olen vaan siivonnut kotona, taas
vaihteeksi. Pessyt miljoona koneellista pyykkiä ja hikoillut monta litraa. Tätä
kuumuutta ei selvästikään ole luotu paksunahkaisille suomalaisille. Mutta mä en
valita, mä rakastan tätä ikuista kesää.
Tein tänään ruoaksi MAAAILMAN PARASTA kanasalaattia, tai
kanaa salaattipetillä se oikeastaan oli. Nyt odotan innolla, että pääsen
tarjoamaan sitä jollekin. Siis se oli niin hyvää! Mä en ole koskaan saanut niin
hyvää salaattia. Onnistuin vahingossa tekemään siihen maailman parhaan salaatinkastikkeen. Täytyy nyt vähän itseään kehua, kun ei ole ketään muutakaan
kehumassa. Hhahah! Mutta niinhän me kokit aina tehdään! Yleensä mä aina yritän liikaa. Yritän keksiä kaiken maailman
kommervenkit (en tiedä onko toi sama muualla kun meidän perheessä) ja laitan
aina liikaa kaikkea ja pilaan lopputuloksen. Täällä mä olen oppinut, että
oikeastaan yksinkertaisuus on se kaikkein paras asia. Vihdoinkin mä olen
keksinyt uudet salaisen reseptin, mitä en aio tällä kertaa kertoa kenellekään,
koska mun viimekertainen oma keksimä kanasalaattiohje on vuotanut liian moniin
käsiin. Eipä sillä niin väliä, olin muutenkin jo ihan kyllästynyt siihen. Tämä mun
uusi on niin raikas ja sopii täydellisesti tämmöiselle ylikuumalle päivälle,
kun ei mikään raskas uppoa. Sitten kun Josh tulee tänne niin mä haluan tehdä sitä sille.
Tää ei oikeesti edes näytä mitenkään ihmeelliseltä, mut se maku! <3 <3 <3
Ainiin, olen tehnyt myös tänään oikein urotyön. Normaalisti
Hayden on aina tappanut kaikki inhottavat ötökät mun puolesta, mutta nyt kun se
ei enää ole täällä homma on siirtynyt Tonylle. Tänään kuitenkin olen ollut
melkein koko päivän yksin ja havainnut kaksi hämähäkkiä, jotka mun oli
hoideltava itse. En mä niihin vipeltäjiin uskaltanut elävänä koskea, mutta taas
niin näppäränä flikkana keksin suihkuttaa vuokaspraytä niiden päälle ja sain ne
hengiltä. Mua pelotti korjata ne paperilla, koska kaikki sanoo, että jokainen
hämähäkki täällä on myrkyllinen. Kuulemma koskaan ei saa talloa hämähäkkiä
kengällä, koska jollain hämähäkeillä on persuksissa joku piikki, minkä myrkky
on tappavaa ja se voi tulla kengän lävitse. Pelottavaa.
Haydenistä puheen ollen. Mä kaipaan sitä ihan vietävästi. Mulla
on niin ikävä sitä! Tämä ei tunnu enää yhtään kodilta, koska Hayden ei ole enää
täällä. Oli aina kiva tulla kotiin kun tiesi, että täällä on joku. Hayden teki
päivätyötä ja me oltiin kaikki illat yhdessä kotona ja naurettiin tv:tä
katsellessa ja juteltiin. Tony taas on aamusta iltaan töissä. Ennen kuin mä
herään, se on lähtenyt ja kun mä menen nukkumaan, se on edelleen töissä. Aina
kun mä tulen kotiin, täällä on pilkkopimeää eikä ketään ole kotona. Tylsää. Muutenkin
mun ja Tonyn välit on olleet jokseenkin kireät Haydenin muuton jälkeen, koska
suutuin kun mulle ei kerrottu mitään. Mä vaan koko ajan toivon, että Hayden
tulisi tuosta meidän ulko-ovesta sisään ja muuttaisin tänne takaisin. Mulla on
niin ikävä sen ihanaa naurua ja sitä, kun sain juosta sen perässä komentamassa,
että pitää laittaa astiat tiskikoneeseen ja korjata omat kaljapullot
mennessään.
Tässä on yksi asia, mistä oon saanut sanoa pojille.
Kun on niin kova jano ettei edes korkkia kerkee roskikseen viemään.
Toi ei edes näytä yhtä pahalta mitä se todellisuudessa on, niitä on lähemmäs 200.
Mun piti tänään mennä Tonyn pomon Steven ja sen toisen pomon
tyttöystävän synttäreille. Mä olen niin loppu tästä ainaisesta kännissä olosta,
mä en vaan yksinkertaisesti jaksanut mennä sinne. Se joka nyt miettii, että siellä
voisi olla myös selvinpäin, on väärässä. Vaikka sä menisit sinne aikeissa olla
selvinpäin, ne juottaa sut vaikka väkisin känniin. Siksi päätinkin jättää ne
kekkerit kokonaan väliin ja valita tuon kotisohvan ja telkkarin ilmaisten
kännien sijaan.