Nonni, pakko paljastaa täälläkin ettei valheilla pitkälle pötkitä. Taas pitää todeta, ettei musta oo valehtelemaan. Oon tämmönen ikuinen tuudentorvi ja murrun kertomaan totuuden aina enemmin tai myöhemmin. Niin tälläkin kertaa! Kaikkein eniten satuttaa valehdella omalle äitille vaikka kaiken takana olikin tarkoitus yllättää nimenomaan mun perhe ja kaiki ystävät.
Nyt palaan takas sunnuntaihin... Ollaan muutamia viikkoja puhuttu siitä, puretaanko vuokrasopimus vai ei. Loppupeleissä päätös oli musta kiinni, koska itsekkäänä en suostunut siihen, että multa viedään asunto alta, koska vuokrasopimus oltiin tehty kolmestaan ja jokaisella oli tiedossa mihin asti asunto on ja pysyy. Sunnuntain yön pikkutunteina aloin taas miettimään, oonko mä oikeesti onnellinen täällä? Olen aina antanut itelleni kuukauden lisää miettimisaikaa ja taas kuukauden lisää, mut todellisuudessa mikään ei oo koskaan muuttunut. Aina sen kuukauden jälkeen mä oon yhä onneton ja kaipaan normaalia elämää iloineen ja suruineen. Uskottelin itelleni ettei ne asiat paremmin Suomessakaan olisi, koska ei se ruoho loppupeleissä ollukaan vihreämpää aidan toisella puolen (Australiassa). Mietin mitä vikaa mun elämässä oli kotona ja tajusin, ettei siinä ollut mitään vikaa vaan se vika on mun päässä. Suomessa mulla on ihana perhe ja oikeita ystäviä ja koti mihin tiedän olevani aina tervetullut.
Maanantai aamuna heräsin ja ilmoitin, että haluan eroon tästä asunnosta. Samalla sekunnilla irtisanottiinkin jo asunto. Sillä sekunnilla tiesin, että palaan kesäksi Suomeen. Takaraivossa mun ajatukset taisteli toisiaan vastaan ja en tiennyt oonko tehnyt oikean vai väärän päätöksen... En kertonut mun kotiinpaluu päätöksestä kenellekään (paitsi R:lle) enkä aikonutkaan. Halusin vaan niin kovasti palata Suomeen, mennä koti-oven taakse, yllättää isin ja äitin ja nähdä niiden ilmeet kun oon tullut sanaakaan sanomatta kotiin 3 kuukautta ennen kuin ne luuli. Halusin vaan niin kovasti tehdä ne iloisiksi! Koko yllätys teki mut kuitenkin vaan tosi onnettomaksi, koska tiesin, että mun pitäisi valehdella suunnitelmistani monta viikkoa. Ahdisti vaan, koska en voinu kertoa kenellekään vaikka olisin halunut hehkuttaa kaikille mun ystäville ja perheelle, että mä oon tulossa kotiin! Illalla aloin jo etsimään töitä kesäksi Turusta ja olin osittain jo varma, että näin tässä kuuluikin käydä.
Tiistaina mulla olikin jo työpaikka Suomessa. Voiko asiat oikeesti olla näin paljon helpompaa Suomessa? Miksi, MIKSI mä oon taistellut kaikesta normaaliin arkeen liittyvistä asioista täällä niin paljon kun Suomessa asiat hoituu yhdessä yössä!? Luojalle kiitos siitä, että oon suomalainen! Hurraa huutojen jälkeen olin jo 110% varma etten olisi voinut tehdä parempaa päätöstä! Ihanaa päästä pian tuttuun ja turvalliseen Suomeen!!! Lähetin STA Travelille viestin, että vaihtaa mun lentoliput 3. kesäkuuta. Olin kuitenkin ihan ihmisraunioina, koska en voinut kertoa mun onnesta kenellekkään ja tiesin, että valehtelemisen pitää jatkua jos haluan pitää tämän yllätyksenä.
Noh, eilen tuli pakonomainen tarve saada kertoa jollekin ja murruin kertomaan mun yhdelle hyvälle ystävälle. Se oli onnesta soikeena ja sai mut innostumaan kahta kauheemmin. Heti tuntui, että kaikki murheet kaikkeni kun sain sen ulos mun sisältä ja jakaa sen jonkun kanssa.
Tänään mä sitten pilasin koko yllätyksen. Murruin ihmisen edessä kenet mä kaikkein eniten halusin yllättää. Äitin. Ei musta ollu valehtelemaan omalle äitille ja halusin, että äiti vois kerrankin olla musta ylpeä. Oon tulossa Suomeen omasta tahdostani ja oon vielä hoitanut asiat niin, että mulla on työpaikka valmiina eikä niitten tarvii stressata siitä. Nyt on lentoliput varattuna takaisin kotiin 3. kesäkuuta ja Suomessa oon jo heti seuraavana aamuna. Toisaalta haikea mieli kun kaikki tuntuu nyt niin lopulliselta..mutta tiedän, etten oo eläissäni ollut mistään näin varma kuin tästä päätöksestä. Kyllä oma koti on aina oma koti! En malta odottaa, et nään kaikki rakkaat ihmiset. Ihanaa tulla kotiin!
-K-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti