5 päivää

Mulla ei oo enää montaa päivää jäljellä täällä, ainoastaan 5 kokonaista päivää ja 6 yötä. Tuntuu niin hyvältä tulla kotiin! Koko matkan ajan oon pelännyt sitä, etten tuu koskaan täysin hyväksymään täältä lähtöäni, mutta oon pelännyt turhaan. Mä en vois olla enemmän sinut sen kanssa, että Suomi odottaa mua jälleen. Mä haluan vaan saada mun perheen, ystävät ja oikeen elämän takaisin! Uskomatonta miten se mieli muuttuu, kun on kaukana pois kotoa; Aina vaan jaksoin miettiä sitä, miten tylsää mun elämä on ja jollain toisella on paljon kivempi, jännittävämpi ja hauskempi. Sekin piti kantapään kautta oppia ja tulla toiselle puolelle maapalloa toteamaan, että mä en tykkää siitä "kivemmasta, jännittävämmästä ja hauskemmasta" elämästä, mä rakastan sitä tylsää, normaalia arkea missä on rutiineja ja kaikki läheiset ympärillä tukemassa mua. Ei ollut ruoho vihreämpää aidan toisella puolella ja hyvä niin!

Kuluneet 2,5 viikkoa R on ollut täällä lomalla ja sen myötä mun koti-ikävä on noussut ihan huippuunsa. Tänään aamulla kävin saattamassa R:n SkyBussille ja kyllä mua harmitti etten ite päässyt vielä lähtemään. R:n kanssa ollaan oltu todellisia turisteja täällä ja mäkin oon päässyt tekemään turistijuttuja ja nähnyt, että missä mä oikein asunkaan. Ollaan koluttu lähestulkoon jokainen kauppakeskus läpi ainakin kerran ja munkin shoppailuhimo on saatu jo sammumaan. Lisäksi ollaan käyty  Eurekan Skydeckillä, Melbourne Zoossa, St. Kilda Beachillä ja kaduilla, Etihad Stadiumilla katsomassa australialaista jalkapallopeliä, Prahran Marketissa, Queen Victoria Marketissa, China Townissa vetämässä kiinalaisähkyt kahdesti, Harbour Townissa, Waterfront Cityssä, Crown Casinolla jne. Kyllä täällä tekemistä riittää jos vaan viitsii tehdä ja taas pitääkin todeta, että mä tuun ikävöimään tätä kaupunki niin paljon. R:n aika meni ihan liian nopeesti, kivaa on ollut ja paljon hyviä muistoja vaikka pirun kylmä täällä onkin.

 

Kerrankin ku mulla olis hirvee liuta kuvia niin, netti on liian hidas lisäämään niitä. Facebook -käyttäjät kuitenkin näkee ne täältä.

-K-

Turistina

Viikonloppu tuli ja meni eikä tehty yhtään mitään. Mun flunssa alkaa pikku hiljaa hellittää ja jaksan jo tehdä muutakin ku maata sängyn pohjalla hylkeenä. Sunnuntai  illalla mentiin Eurekan Skydeckiin, rakennukseen jossa oli 88 kerrosta ja sieltä oli ihan mielettömät näkymät. Jotain niin kaunista! Siellä yläilmoissa tuli jotetenkin tosi haikea mieli... Ekaa kertaa tuli sellanen olo, et nyt mä oon ihan oikeesti lähdössä täältä pois. Tuunko mä tänne enää koskaan takaisin? Mä oon vieläkin häkeltynyt siitä, miten joku ihmisen rakentama voi näyttää niin uskomattoman kauniilta, kaikki ne valot ja se suuruus! Mulla on nyt jo mieletön ikävä Australiaa vaikka en oo vielä ees lähtenyt...

Maanantai-aamun suunnitelmat meni aikataulullisesti mönkään, koska meijän koko rakennuksesta oli vesi poikki ja mä en suostunut rasvafledana lähtemään mihinkään. Jossain vaiheessa päästiin liikkeelle ja kierreltiin Melbourne Central -kauppakeskus ja K-mart, joista tarttui mukaan myös ensimmäiset tuliaiset. Kerrankin oon mun mittakaavassa edes hiukan ajoissa liikenteessä näiden asioiden kanssa. Uskomatonta miten hyvältä tuntuu ostaa jotain jollekin toiselle. Tulee niin hyvä mieli!

Eilisaamu meni siivotessa, koska meillä oli kotona asuntonäyttö ja tää kämppä oli taas kuin pommin jäljiltä. Puolilta päivin lähdettiin Maribyrnongiin, Highpoint -kauppakeskukseen, mikä oli muuten isoin koskaan näkemäni kauppakeskus. Sen koossa ei suoraan sanottuna ollu enää mitään järkeä. Kauppoja pullollaan olevia käytäviä meni sekä poikittain että pitkittäin kolme ja kerroksia oli kaksi. Enpähän oo koskaan kauppakeskuksessa ollut niin eksyksissä kuin siellä. Kaikesta huolimatta se oli kyllä ihan törkeen magee ja paras kauppakeskus missä oon koskaan ollut.

Tämä aamu lähti käyntiin lääkärireissulla, joka jäi mun viimeiseksi Australiassa. Mun palohaava on mennyt melkein kokonaan umpeen eli ainakin mun mielestä aletaan olla jo voiton puolella. Kuulemma tulevaisuudessa tuun tarvitsemaan vaalennushoitoja, koska se tulee jäämään lilaksi tosi pitkäksi aikaa.... Mä ihan herkistyin siellä, koska oon aina tuntenut olevani tervetullut sinne, oon ollut niin tyytyväinen niiden palveluun kaikin puolin ja oon saanut niin hyvää hoitoa! Mun lääkäristä ja ajanvaraus-naisista on tullut mulle jo lähes "kavereita" ja ne tietää musta ihan hirveästi asioita mitä lääkäreiden kanssa en ikinä Suomessa jakaisi. Ne toivotti mulle hyvää kotimatkaa ja kaikkea hyvää. Se tuntui niin haikealta! Taas takaraivossa alkoi jylläämään se totuus, että nyt mä oikeasti lähden. Se tuntuu niin kaukaiselta ajatukselta ja epätodelliselta! Mä olen koko ajan luullut tulevani kotiin vasta syyskuussa ja yhtäkkiä mä olenkin jo 2 viikon päästä kotona.

Aamupäivällä lähdettiin kohti Melbourne Zoota. Mulla oli todella suuret odotukset, koska Sydneyn eläintarha oli ihan mielettön ja väitän, että vaikka kävisin siellä joka päivä, löytäisin sieltä silti aina jotain uutta ihmeteltävää. Rehellisesti sanottuna mä petyin Melbournen versiosta todella pahasti. Se ei ollut edes mainitsemisen arvoinen Sydneyn Zoohon verrattuna. Se oli todella pieni, sokkeloinen ja eläinten valokuvaaminen todella vaikeaa rautaisten verkkojen läpi.

Alkuillasta suunnattiin vielä Spencer Streetin DFO:hun, joka on siis outlet -myymälä, joka on täynnä edellisen kauden tuotteina. Taas siellä oli ihan miljoona uutta liikettä laitettu pystyyn. Miksei Suomessa oo tämmösiä outlet -myymälöitä???? Tai sitten mä oon vaan liian maalaisjuntti enkä tiedä niiden olemassa olosta.

Ainiin; Mulla on nyt niin kiire ja hätä Suomeen, koska tiedän, että lähtö on jo niin lähellä ettei malttaisi millään enää odottaa. Niin ikävä kotiin! Niimpä päätinkin palata Suomeen jo  21. toukokuuta. Ehkä joskus myöhemmin mietin, oliko taas pakko hätiköidä, mutta niin kauan, kun mun päätökset tekee mut onnelliseksi juuri nyt, tiedän tekeväni oikein.

-K-

Kesäksi kotiin!

Nonni, pakko paljastaa täälläkin ettei valheilla pitkälle pötkitä. Taas pitää todeta, ettei musta oo valehtelemaan. Oon tämmönen ikuinen tuudentorvi ja murrun kertomaan totuuden aina enemmin tai myöhemmin. Niin tälläkin kertaa! Kaikkein eniten satuttaa valehdella omalle äitille vaikka kaiken takana olikin tarkoitus yllättää nimenomaan mun perhe ja kaiki ystävät.


Nyt palaan takas sunnuntaihin... Ollaan muutamia viikkoja puhuttu siitä, puretaanko vuokrasopimus vai ei. Loppupeleissä päätös oli musta kiinni, koska itsekkäänä en suostunut siihen, että multa viedään asunto alta, koska vuokrasopimus oltiin tehty kolmestaan ja jokaisella oli tiedossa mihin asti asunto on ja pysyy. Sunnuntain yön pikkutunteina aloin taas miettimään, oonko mä oikeesti onnellinen täällä? Olen aina antanut itelleni kuukauden lisää miettimisaikaa ja taas kuukauden lisää, mut todellisuudessa mikään ei oo koskaan muuttunut. Aina sen kuukauden jälkeen mä oon yhä onneton ja kaipaan normaalia elämää iloineen ja suruineen. Uskottelin itelleni ettei ne asiat paremmin Suomessakaan olisi, koska ei se ruoho loppupeleissä ollukaan vihreämpää aidan toisella puolen (Australiassa). Mietin mitä vikaa mun elämässä oli kotona ja tajusin, ettei siinä ollut mitään vikaa vaan se vika on mun päässä. Suomessa mulla on ihana perhe ja oikeita ystäviä ja koti mihin tiedän olevani aina tervetullut.


Maanantai aamuna heräsin ja ilmoitin, että haluan eroon tästä asunnosta. Samalla sekunnilla irtisanottiinkin jo asunto. Sillä sekunnilla tiesin, että palaan kesäksi Suomeen. Takaraivossa mun ajatukset taisteli toisiaan vastaan ja en tiennyt oonko tehnyt oikean vai väärän päätöksen... En kertonut mun kotiinpaluu päätöksestä kenellekään (paitsi R:lle) enkä aikonutkaan. Halusin vaan niin kovasti palata Suomeen, mennä koti-oven taakse, yllättää isin ja äitin ja nähdä niiden ilmeet kun oon tullut sanaakaan sanomatta kotiin 3 kuukautta ennen kuin ne luuli. Halusin vaan niin kovasti tehdä ne iloisiksi! Koko yllätys teki mut kuitenkin vaan tosi onnettomaksi, koska tiesin, että mun pitäisi valehdella suunnitelmistani monta viikkoa. Ahdisti vaan, koska en voinu kertoa kenellekään vaikka olisin halunut hehkuttaa kaikille mun ystäville ja perheelle, että mä oon tulossa kotiin! Illalla aloin jo etsimään töitä kesäksi Turusta ja olin osittain jo varma, että näin tässä kuuluikin käydä.


Tiistaina mulla olikin jo työpaikka Suomessa. Voiko asiat oikeesti olla näin paljon helpompaa Suomessa? Miksi, MIKSI mä oon taistellut kaikesta normaaliin arkeen liittyvistä asioista täällä niin paljon kun Suomessa asiat hoituu yhdessä yössä!? Luojalle kiitos siitä, että oon suomalainen! Hurraa huutojen jälkeen olin jo 110% varma etten olisi voinut tehdä parempaa päätöstä! Ihanaa päästä pian tuttuun ja turvalliseen Suomeen!!! Lähetin STA Travelille viestin, että vaihtaa mun lentoliput 3. kesäkuuta. Olin kuitenkin ihan ihmisraunioina, koska en voinut kertoa mun onnesta kenellekkään ja tiesin, että valehtelemisen pitää jatkua jos haluan pitää tämän yllätyksenä.


Noh, eilen tuli pakonomainen tarve saada kertoa jollekin ja murruin kertomaan mun yhdelle hyvälle ystävälle. Se oli onnesta soikeena ja sai mut innostumaan kahta kauheemmin. Heti tuntui, että kaikki murheet kaikkeni kun sain sen ulos mun sisältä ja jakaa sen jonkun kanssa.


Tänään mä sitten pilasin koko yllätyksen. Murruin ihmisen edessä kenet mä kaikkein eniten halusin yllättää. Äitin. Ei musta ollu valehtelemaan omalle äitille ja halusin, että äiti vois kerrankin olla musta ylpeä. Oon tulossa Suomeen omasta tahdostani ja oon vielä hoitanut asiat niin, että mulla on työpaikka valmiina eikä niitten tarvii stressata siitä. Nyt on lentoliput varattuna takaisin kotiin 3. kesäkuuta ja Suomessa oon jo heti seuraavana aamuna. Toisaalta haikea mieli kun kaikki tuntuu nyt niin lopulliselta..mutta tiedän, etten oo eläissäni ollut mistään näin varma kuin tästä päätöksestä. Kyllä oma koti on aina oma koti! En malta odottaa, et nään kaikki rakkaat ihmiset. Ihanaa tulla kotiin!

-K-

Sekamelskan keskellä

Täällä on liikkellä todellista tunteiden sekamelkaa! On alkanu tuntumaan, et Australia on meikäläisen osalta koettu ja nähty eikä kotiinpaluukaan tunnu enää yhtään huonolta vaihtoehdolta. Kuitenki joku mun sisällä sanoo, ettei vielä saa luovuttaa! Mitä tässä oikeen pitäis tehdä, kun tuntuu, että mitä ikinä valitsenkaan, valitsen väärin. Järki ja sydän repii mua eri suuntiin.

Viime päivinä täällä ei oo tapahtunu oikeestaan mitään. Maanantaina irtisanottiin meijän asunto, koska D ja B on tulossa kesäksi Suomeen eikä palaakaan takas Ausseihin niinku alkuperäisen suunnitelman mukaan piti. Mä taas en tahdo olla päävastuussa kaikesta uusien "alivuokralaisten" muuttaessa tänne. Kaikki suunnitelmat on siis tulevaisuuden osalta taas revitty auki. Minne mä menen ja mitä mä tulen tekemään? En osaa sanoa.

Tiistaina kävin töissä hakemassa työvaatteet ja vikan palkan ja sovussa päätettin, että parempi molempien kannalta kun mä en enää tule takaisin. Sain lämpimät halit ja yllätykseks sain myös kuulla miten hyvä työntekijä oon ollu (oho!) ja miten paljon hän rakastaa mua ja on aina rakastanut... Kotimatkalla huomasin saaneeni  70 dollaria liian vähän palkkaa, mut mulle luvattiin kirjoittaa hyvä referenssi, jota tässä tapauksessa pidän niin arvokkaana ja oon valmis pulittamaan siitä sen menetetyt 70 dollaria. Tuli niin paha mieli! Tuntuu, et oon taas vaan ylireagoinut, kun oon ollu niin julma, mut toisaalta mulla on ollu omat syyni siihen miksi oon käyttäynyt niinku käyttäydyin. Helpottunut, mut stressaantunut olo. Tiedän, et tein oikeen ratkasun, koska mun pääkoppa ei olis kestänyt pidempään sitä alistettuna koirana olemista vaikka jäi niitä hyviäkin muistoja sieltä käteen. Nyt kuitenkin stressaan kun ei oo töitä eikä siis tuu rahaakaan mistään eikä työnetsinnät ainakaan tähän mennessä oo tuottanut tulosta. Lentoliput johonkin suuntaan pitäis ostaa ja kaikki ylimääräiset kulut ennen aikojaan puretun vuokrasopimuksen takia maksaa. Luotan kuitenkin siihen, et kaikesta selvii ja asiat järjestyy omalla painollaan.

Eilen oli niin kipee olo, et eilinen päivä meni kirjaimellisesti sängyn pohjalla. Sen verran olin ylhäällä ja liikkeellä, et kävin lääkärissä kuulemassa, et mun jalka on mennyt taas huonompaan suuntaan. Sen mä kyllä olin havainnut omin silminkin ja tiesin, mitä odottaa. Kovasti mua ollaan taas laittamassa laaserhoitoihin, ei jaksais enää tätä typerää jalkarumbaa!

Tänään käytiin Harbour Townissa vähän shoppailemassa ja mä kävin kyselemässä samalla töitä, mut täällä on joka paikassa niin hiljasta, ettei missään tarvita työntekijöitä... Illalla I tuli vielä meille ja vaikuttaa, että tätä lähdön tunnelmaa ja koti-ikävää on liikkellä. I:n osalta en ihmettele ollenkaan, ei au pairinkaan elämä aina herkkua oo. Ihanaa, että asutaan I:n kanssa Suomessa niin lähekkäin, et tiedän ettei tää ystävyys jää Australiaan. Loppuun vielä pakko sanoa, et mä kyllä niin rakastan tätä kaupunkia! Tänne tuun joskus vielä takas, viimeistään sillon kun mulla on oma perhe ja lapsia. Niittenkin pitää saada nähdä tää puoli maailmasta, koska mullakin on ollu oikeus siihen.

 

-K-

Let Her Go

Lähiaikoina on ollu ihan kamala ikävä kotiin. Mul on koko ajan vaan ihan kamala ikävä isii ja äitiä ja haluisin vaan hypätä niitten kaulaan ja saada lämpimiä haleja loputtomiin, viettää koti-iltaa isin ja äitin kanssa meijän kotisohvalla mussuttaen suomalaisia herkkuja. Mä en arvosta ja ikävöi mitään yhtä paljon ku koti-iltoja omassa kotona, Suomessa! Tää ei oo ollu sellasta normaalia ohi menevää satunnaista koti-ikävää, vaan lähinnä sellasta mikä on tuol takaraivossa niin vahvasti ettei se sieltä mihinkää lähde. Eikä sen tarviikaan. Oonhan mä ollu täällä maapallon toisella puolella yksinäni pian jo 8 kuukautta, aikamoinen muutos tällaselle isin ja äitin nurkissa viihtyvälle ihmiselle. Niin ikävä isii, äitiä, siskoja ja kaikkii ystäviä, normaalii arkea ja ihan kaikkee Suomesta. Koti on aina ollu maailman paras paikka, mut viimeistään täällä se on oikeen kunnolla iskostunu tonne takaraivoon. Mä haluaisin jo niin kovasti kotiin...

Viime päivät, viikot ja kuukaudet oon miettiny tosi paljon sitä, miten tää kokemus on "muuttanu" mua ihmisenä. Valtaosan ajasta tuntuu, ku olisin kadottanu itteni täällä ollessani. En halua myöntää sitä edes itelleni, koska mä haluan niin kovasti pärjätä täällä enkä haluu pettää itteäni jättämällä matkaa kesken ja palaamalla kotiin ennen aikojani. Pikku hiljaa oon kuitenkin pystyny myöntämään itelleni, et ei Australia välttämättä ookaan mua varten. Valtaosan ajasta mä oon ollu täällä tosi masentunu ja yksinäinen tavalla tai toisella ja elämä on ollu kaikkee muuta ku ruusuilla tanssimista, palmujen alla bailaamista. Tottakai niitä hyviäki kokemuksia on miljoona ja päivääkään en vaihtais enkä vois ikinä katua mitään täällä kokemaani vaikka tosi rankkaa on ollukin. Paljon oon myös tehny asioita, joiden takia en oo ylpee itestäni, suorastaan häpeän itteeni, mut niitäkään tekemisiä en antais pois. Kaikki ne kokemukset on tehny musta sen ihmisen ketä mä olen nyt ja musta on tullu niin paljon vahvempi ihminen ja oon kasvanu henkisesti ihan hirveesti. Jokainen päivä on ollu kokemisen arvoinen!

Ne miljoonat pettymykset, vastoinkäymiset ja muutaman kerran särjetty sydän on osa elämää ja kaikella on ihan varmasti joku tarkotus mun elämässä. Oon niinkin naiivi, et uskon johonki korkeempaan tahoon ja uskon, et loppu peleissä ihminen kuitenki valmistaa ite oman elämänsä... Taas palaan siihen, miten ylpee oon itestäni  lähdettyäni tänne. Jos en olis koskaan  lähteny matkaan, olisin edelleen se keskenkasvuinen kakara, ketä ei arvosta mitään tai ketään, ei tiedä maailman menosta yhtään mitään ja näkee kaikkialla vaan ja ainoastaan itsensä. Ei se maailma pyörikään vaan mun ympärillä. Onneksi. Ihminen ei muutu, se kasvaa.

-K-

Hunsvotti

Ihana aamu takana! Heräsin tänään jo ennen kukonlaulun aikaa eli ennen kuutta. Tota ei muuten oo tapahtunut sitte mun Aussi-ajan eli ainakaan yli 7 kuukauteen. Tähän löyty erityinen syykin nimittäin mun serkku R saapui tänään Australiaan ja menin sitä vastaan lentokentälle. Seuraavista viikoista tulee nii hupia!


Suorastaan hävetti päästää R meijän kotiin, koska tää oli ku pommin jäljiltä ja vieläki pahempi! Täälä haisi iha deekulta ja näytti myös siltä, et täälä asuu sellasia. Asia on nyt kuitenkin hoidettu, nimittäin R:n vetäessä hirsiä mä otin asian hoitaakseni ja pitkästä aikaa tää alkaa taas näyttää iha oikeelta kodilta missä voi asua.
Oon myös pullottanu eilen valmistamani siman, pessy pyykkejä ja ruokakin on jo tulilla eikä kello oo ku vast puol yks. Tuntuu niin paljon paremmalta tehä asioita jonkun muun takia ku ittensä! Viel pitäis pestä vessa ja imuroida kunhan R herää etten herätä sitä.


Illalla meillä on tiedossa pilleet! Tai ei niitä mittää tiedossa oo, mut me tehää ne ihan itte eka täälä kotona ja sitte mennää johonki ulos rillutteleen. Kivaa tiedossa!!!



Sitten takas alkuviikkoon; Keskiviikkona tosiaan oli Casinolla XL-Music Festivalit, oli ihan hullun hauskaa ja tuli pitkästä aikaa olo "Jee, mä oon ulkomailla!", kaikki oli niin suurta ja mahtavaa. Ihan mieletöntä. Pitkästä aikaa pääsi myös tanssimaan kunnolla ja oli kaikin puolin muutenki tosi kiva ilta.



Torstaina toimin taas kaikkia mun periaatteita vastaan eikä mulla olis IKINÄ pokkaa toimia Suomessa näin eikä kyllä mitään halua tai tarvettakaan. Torstai aamulla mulla oli siis työpäivä. Casino-illan yön pikkutunteita vahingossa löysin netistä jutun siitä, miten työpaikalta on otettava lopputili välittömästi jos kyseinen työpaikka ei tee sua onnelliseksi, et saa siitä mitään irti ja oot hyvin stressaantunu siitä eli siitä on enemmän haittaa kun hyötyä. Sillä sekunnilla päätin etten enää palaa takas töihin. Mua on kohdeltu niin väärin, tuun aina kotiin paha mieli mukanani ja kaikki edelliset kohdat muutenkin täyttyy mun työpaikan kohdalla... Aamulla heräsin ja voi sitä krapulan määrää!!! Nousin kuitenkin kiltisti sängystä, menin vessaan ja totesin, ettei mulla oo mitään kiinnostusta mennä töihin eikä musta ois tainnu töihin ollakkaan siinä krapulassa. Nopeesti mielessäni mietin kumpi miellyttää mua enemmän; mennä töihin pomon haukuttavaks, saada paha mieli ja tulla kotiin taas kyyneleet silmissä vai mennä takas lämpimään sänkyyn? Ehdottomasti jälkimmäinen! Samalla sekunnilla mä makasinkin jo sängyn pohjalla. Heittäydyin niinkin vittumaiseks etten vaivautunu edes ilmottamaan etten oo tulossa. Hän saa nyt ihan itte miettii, et miksei mua oo näkyny. Ellen nyt saa potkuja ni voi helvetti en sit millään! En koskaan oo toivonu saavani potkuja, mut nyt en muuta toivokaan.

Pahinta täs on se, ettei mua ees hävetä. Pitäis mennä hakemaan työvaatteet ja vikan viikon palkka ens tiistaina, mut en mä uskalla. Äiti aina sanoo, et kerran se kirpasee ja niin se on nytkin! Ei tarvii enää ku kerran mennä sinne, saada haukut ja sen jälkeen mun ei tarvii enää koskaan palata sinne. Kaikkein naurettavinta täs koko jutussa on se, et tää koko soppa on lähtösin yhestä palohaavasta. Jee, vapaus koittaa pian!



Mun kömmähdykset ei loppunu tähän! Eilen mulla oli lääkäriaika varattuna kello 10 aamulla, mut kuinkas kävikään? Minä pöljä heräsin kello 2 iltapäivällä enkä edes muista kuulleeni herätyskellon soittoa. Sinne meni sä lääkäri! Hävettää niin vietävästi, ku oon saanu ihan mielettömän hyvää palvelua ja oon ollu niin tyytyväinen niitten toimintaan ja musta on pidetty niin hyvää huolta sielä. Pakko mennä maanantaina käymään siellä selvittämässä koko juttu, varaamaan uus lääkäriaika ja pyytämäs anteeksi.



Ihanaa viikonloppua kaikki! <3



-K-

Mennyttä ja tulevaa

Viime viikolla mentiin syömään sellaseen ravintolaan ku The Long Room. Se paikka oli ihan mielettömän hieno, mut meininki oli silti rento. Siellä oli tapas-ilta; "syö niin paljon kuin jaksat" ja hintaakin oli vaan 28 dollaria. Ruokalista oli ihan mielettömän pitkä ja tilattiinkin koko ruokalista läpi. Ennen ruokailua intoilin hakevani sinne töihin, mutta maistaessani ruokaa, mä petyin! Kyl sitä söi, mut ei se ollu mitään erikoista. Ilta oli kuitenkin hauska ja oli kiva päästä pois täältä neljän seinän sisältä. Sinne on kyllä ihan pakko päästä drinksuille joku kerta fiilistelemään!

Mitään muuta tääl ei ookaan sit tapahtunu. Töissä vaikuttaa siltä, et mut alennettiin ja mun tunnitkin vähennettiin ihan minimiin (vaan 12h tällä viikolla) ja kaikki vaan tän palohaava-episodin takia. Mä oon yrittäny olla kiva ja hyvä, mut en jaksa loputtomiin yrittää ku ei sieltä saa mitään takas; muuta ku haukkuja vaan. Muutenkin menny maku koko työpaikkaan; oon kyllästyny siihen, et kuvitellaan, et voidaan kohdella alaisiaan miten tahansa. Nojoo, ehkä vietnamilaisiin ja intialaisiin se tepsii, mut muhun se ei iske eikä mun tarvii antaa kenenkään kohdella mua niin.. Yhtenä päivänä mun käskettiin tehdä salamilautanen, mut en mä sitä osannu tehdä, koska ketään ei koskaan oo aikasemmin tilannu sellasta ja apua kysyessäni, siitähän se riemu ratkes. Sain taas kuulla miten tyhmä oon ja miten en osaa tehdä yhtään mitään ja mitä helvettiä mä siellä oikeen teen. Sinäpä sen sanoit, hyvä kysymys! Voin myydä taitoni ja aikani, mut itteäni en lähde myymään ja tuolla mä oon kovaa vauhtii kadottamas itseluottamukseni ja sen ketä mä oikeesti oon.




Mulla on töitä seuraavaks vast tän viikon torstaina ja jos töissä kuvitellaan, et mä tyydyn kohtalooni ja jään tuleen makamaan näitten säälittävien tuntien kanssa, joilla ei maksa ees viikon vuokraa; ne on niin väärässä. Aion ettiä uuden työpaikan, jossa mua arvostetaan työntekijänä eikä lyödä joka päivä maahan.



Keskiviikkona Crown Casinolla on ihan mielettömät pirskeet ja mä niin onneissani ootan niitä. Siellä on 3 isoa baaria vierekkäin, jotka yhdistetään keskiviikoksi. Siitä tulee niin huikeeta!!! Ei haittaa yhtään vaiks on torstaina töitä eikä kiinnosta vaiks olis kuin kauhee krapula. Niin kaiku vastaa ku sille huudetaan ja sitä saa mitä tilaa!



Lauantaina mun serkku R on tulossa tänne ja mä en yhtään malta odottaa sitä. Ne viikot tulee olemaan yhtä juhlaa ja kaikkee kivaa on tiedossa. Ihanaa saada tänne joku tuttu ja päästä tekemään kaikkee kivaa! Lauantaina mun pitää mennä kello 6.30 aamulla lentokentälle sitä vastaan. Hyi olkoon!



Mitä tähän päivään tulee, jäi tää päivä mulle itellenikin hiukan pimentoon. Tulin aamulla tosiaan lääkäristä ja sain Tramal nimistä lääkettä ja otin niitä 2 niinku määrättiin ja huhhei meni kyl tää muija niin sekasin niistä. Ei menny ku 5 min lääkken oton jälkeen, ku totesin ettei mistään tuu mittään, ku ei nähny telkkariakaa enää ja tietokoneen näyttöäki oli ihan turha tihrustaa. "Nukuin" melkeen 8 tuntia tai oikeestaan mä makasin sängyssä, mun aivot oli koko ajan alitajuntaisesti hereillä ja tiesin kaiken mitä ympärillä tapahtuu, mut en jostain syystä pystyny avaamaan silmiä, liikkumaan tai puhumaan. Ekat 2 tuntia mulla oli maailman paras fiilis, kauhee euforia, mut siihen se sit jäikin ja muuttu suoraan sanottuna helvetiks... Makasin vaan sängyssä vihanneksena enkä kyenny tekemään mitään. Heräsin 7 aikaan illalla edelleen ihan tokkuraisena ja olisin vaan halunnu oksentaa, mut en osaa tahallaan.



Ei mulla sit muuta täl kertaa,


-K-