Lähiaikoina on
ollu ihan kamala ikävä kotiin. Mul on koko ajan vaan ihan kamala ikävä isii ja
äitiä ja haluisin vaan hypätä niitten kaulaan ja saada lämpimiä haleja
loputtomiin, viettää koti-iltaa isin ja äitin kanssa meijän kotisohvalla mussuttaen
suomalaisia herkkuja. Mä en arvosta ja ikävöi mitään yhtä paljon ku koti-iltoja
omassa kotona, Suomessa! Tää ei oo ollu sellasta normaalia ohi menevää
satunnaista koti-ikävää, vaan lähinnä sellasta mikä on tuol takaraivossa niin
vahvasti ettei se sieltä mihinkää lähde. Eikä sen tarviikaan. Oonhan mä ollu
täällä maapallon toisella puolella yksinäni pian jo 8 kuukautta, aikamoinen
muutos tällaselle isin ja äitin nurkissa viihtyvälle ihmiselle. Niin
ikävä isii, äitiä, siskoja ja kaikkii ystäviä, normaalii arkea ja ihan kaikkee
Suomesta. Koti on aina ollu maailman paras paikka, mut viimeistään täällä se on
oikeen kunnolla iskostunu tonne takaraivoon. Mä haluaisin jo niin kovasti
kotiin...
Viime päivät,
viikot ja kuukaudet oon miettiny tosi paljon sitä, miten tää kokemus on
"muuttanu" mua ihmisenä. Valtaosan ajasta tuntuu, ku olisin kadottanu itteni
täällä ollessani. En halua myöntää sitä edes itelleni, koska mä haluan niin kovasti
pärjätä täällä enkä haluu pettää itteäni jättämällä matkaa kesken ja palaamalla
kotiin ennen aikojani. Pikku hiljaa oon kuitenkin pystyny myöntämään itelleni,
et ei Australia välttämättä ookaan mua varten. Valtaosan ajasta mä oon
ollu täällä tosi masentunu ja yksinäinen tavalla tai toisella ja elämä on ollu kaikkee muuta ku
ruusuilla tanssimista, palmujen alla bailaamista. Tottakai niitä hyviäki kokemuksia on miljoona ja
päivääkään en vaihtais enkä vois ikinä katua mitään täällä kokemaani vaikka
tosi rankkaa on ollukin. Paljon oon myös tehny asioita, joiden takia en oo ylpee itestäni, suorastaan häpeän itteeni, mut niitäkään tekemisiä en
antais pois. Kaikki ne kokemukset on tehny musta sen ihmisen ketä mä olen nyt
ja musta on tullu niin paljon vahvempi ihminen ja oon kasvanu henkisesti ihan
hirveesti. Jokainen päivä on ollu kokemisen arvoinen!
Ne miljoonat
pettymykset, vastoinkäymiset ja muutaman kerran särjetty sydän on osa elämää ja
kaikella on ihan varmasti joku tarkotus mun elämässä. Oon niinkin naiivi, et uskon
johonki korkeempaan tahoon ja uskon, et loppu peleissä ihminen kuitenki
valmistaa ite oman elämänsä... Taas palaan siihen, miten ylpee oon itestäni lähdettyäni tänne. Jos en olis koskaan lähteny matkaan, olisin edelleen se
keskenkasvuinen kakara, ketä ei arvosta mitään tai ketään, ei tiedä maailman
menosta yhtään mitään ja näkee kaikkialla vaan ja ainoastaan itsensä. Ei se
maailma pyörikään vaan mun ympärillä. Onneksi. Ihminen ei muutu, se kasvaa.
-K-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti