Sekamelskan keskellä

Täällä on liikkellä todellista tunteiden sekamelkaa! On alkanu tuntumaan, et Australia on meikäläisen osalta koettu ja nähty eikä kotiinpaluukaan tunnu enää yhtään huonolta vaihtoehdolta. Kuitenki joku mun sisällä sanoo, ettei vielä saa luovuttaa! Mitä tässä oikeen pitäis tehdä, kun tuntuu, että mitä ikinä valitsenkaan, valitsen väärin. Järki ja sydän repii mua eri suuntiin.

Viime päivinä täällä ei oo tapahtunu oikeestaan mitään. Maanantaina irtisanottiin meijän asunto, koska D ja B on tulossa kesäksi Suomeen eikä palaakaan takas Ausseihin niinku alkuperäisen suunnitelman mukaan piti. Mä taas en tahdo olla päävastuussa kaikesta uusien "alivuokralaisten" muuttaessa tänne. Kaikki suunnitelmat on siis tulevaisuuden osalta taas revitty auki. Minne mä menen ja mitä mä tulen tekemään? En osaa sanoa.

Tiistaina kävin töissä hakemassa työvaatteet ja vikan palkan ja sovussa päätettin, että parempi molempien kannalta kun mä en enää tule takaisin. Sain lämpimät halit ja yllätykseks sain myös kuulla miten hyvä työntekijä oon ollu (oho!) ja miten paljon hän rakastaa mua ja on aina rakastanut... Kotimatkalla huomasin saaneeni  70 dollaria liian vähän palkkaa, mut mulle luvattiin kirjoittaa hyvä referenssi, jota tässä tapauksessa pidän niin arvokkaana ja oon valmis pulittamaan siitä sen menetetyt 70 dollaria. Tuli niin paha mieli! Tuntuu, et oon taas vaan ylireagoinut, kun oon ollu niin julma, mut toisaalta mulla on ollu omat syyni siihen miksi oon käyttäynyt niinku käyttäydyin. Helpottunut, mut stressaantunut olo. Tiedän, et tein oikeen ratkasun, koska mun pääkoppa ei olis kestänyt pidempään sitä alistettuna koirana olemista vaikka jäi niitä hyviäkin muistoja sieltä käteen. Nyt kuitenkin stressaan kun ei oo töitä eikä siis tuu rahaakaan mistään eikä työnetsinnät ainakaan tähän mennessä oo tuottanut tulosta. Lentoliput johonkin suuntaan pitäis ostaa ja kaikki ylimääräiset kulut ennen aikojaan puretun vuokrasopimuksen takia maksaa. Luotan kuitenkin siihen, et kaikesta selvii ja asiat järjestyy omalla painollaan.

Eilen oli niin kipee olo, et eilinen päivä meni kirjaimellisesti sängyn pohjalla. Sen verran olin ylhäällä ja liikkeellä, et kävin lääkärissä kuulemassa, et mun jalka on mennyt taas huonompaan suuntaan. Sen mä kyllä olin havainnut omin silminkin ja tiesin, mitä odottaa. Kovasti mua ollaan taas laittamassa laaserhoitoihin, ei jaksais enää tätä typerää jalkarumbaa!

Tänään käytiin Harbour Townissa vähän shoppailemassa ja mä kävin kyselemässä samalla töitä, mut täällä on joka paikassa niin hiljasta, ettei missään tarvita työntekijöitä... Illalla I tuli vielä meille ja vaikuttaa, että tätä lähdön tunnelmaa ja koti-ikävää on liikkellä. I:n osalta en ihmettele ollenkaan, ei au pairinkaan elämä aina herkkua oo. Ihanaa, että asutaan I:n kanssa Suomessa niin lähekkäin, et tiedän ettei tää ystävyys jää Australiaan. Loppuun vielä pakko sanoa, et mä kyllä niin rakastan tätä kaupunkia! Tänne tuun joskus vielä takas, viimeistään sillon kun mulla on oma perhe ja lapsia. Niittenkin pitää saada nähdä tää puoli maailmasta, koska mullakin on ollu oikeus siihen.

 

-K-