Turhautumista ja ikävää...

Tänään aamulla mun sydämeni painoi ainakin 100kg. Olisin vaan halunnut käpertyä peiton alle ja itkeä pahan olon pois. En olisi halunnut puhua kenellekään saatika nähdä kenenkään naamaa. Samalla muistin, että tänään on äitin synttärit enkä mä ekaa kertaa elämässäni olisi kotona onnittelemassa äitiä ja tuli vielä kovempi ikävä kotiin! Mun olotilaani ei helpottanut myöskään se, että Josh lähti tänään takaisin Englantiin enkä tiedä tulisinko näkemään sitä enää koskaan.  

Miksi aina sillon kun harmittaa yksi asia, kaikki muutkin asiat tuntuu kaatuvan harteille? Miksi näitä huonoja päiviä pitää edes olla olemassa? Varmaankin siksi, että osaisi arvostaa myös niitä hyviä hetkiä. Tänään kuitenkin kaikki harmittaa ja on kamala ikävä kotiin. Itseään kiusatakseni kuuntelen surullisia kappaleita ja ruokin ikävääni, saaden salaa siitä jotain nautintoa.

Ainut lohtu tässä konkurssissa on se, että Dansku on tulos Ausseihin ensi kuun alussa todennäköisesti puoleksi vuodeksi, oon niin innoissani ja onnellinen siitä! <3 Vili tulee kai Joulun tienoilla käymään pariksi viikoksi ja ensi vuoden puolella äiti, isi ja mun kummit tulee myös tänne! <3

Mun ikävääni ja huonoa päivääni helpotti hiukan se, että Josh lähetti mulle viestin ja kaikki oli taas hetken aikaa ihanaa! <3 Mut sitten tuli taas miljoona kertaa kovempi ikävä, kun palasin takaisin maan pinnalle omista haavemaailmoistani.

Käytiin Annelin kanssa iltapäivällä Mandurahissa, se on tunnin junamatkan päässä Perthistä. Rakastuin siihen kaupunkiin/kylään ihan totaalisesti. Se on vähän kuin Hanko, ihana rantakaupunki, mutta totuus on se ettei sitä voi mainita Hangon kanssa samassa lauseessa. En pysty kuvailemaan sen ihanuutta, se paikka täytyy nähdä itse!!! Siellä on paljon delfiinejä, ihanaa! <3 

Meijän pontti sinne menossa oli se, että kierreltiin ravintoloja ja jätettiin meijän CV:itä ympäri ämpäri. Muutama paikka oli ihan kiinnostuneitakin, yhdestä paikasta oikeestaan periaatteessa luvattiinkin jo töitä. Ehtona kuitenkin oli, et meijän pitäisi muuttaa Mandurahiin, koska etäisyys Perthiin on liian suuri siihen nähden, että kyseinen ravintola/baari sulkeutuu viikonloppuisin klo 4 aamuyöllä ja takaisin Perthiin on hankala päästä siihen aikaa aamusta.

Illalla tultiin takaisin hostellille ja mua alkoi heti vituttaan niin vietävästi! Toi tyttö joka on meijän kanssa samassa huoneessa saa mut pihisemään kiukusta. Se huudattaa musiikkia kaijuttimista täysillä vaikka mä hitto vie haluan kuunnella omaa musiikkia. Oon ihan jäässä täällä ja suljin ikkunan niin toi yks tollo avaa sitä koko ajan uudestaan ja uudestaan eikä tajua et mulla on KYLMÄ!!! Alan kohta itkemään! Nää on näitä hetkiä kun MÄ HALUAN KOTIIN, omaan lämpimään kotiin! Se kiusaa ihan tahallaan, koska tietää että mua ärsyttää sen käytös. Ja sitten toi toinen tyttö haisee ihan vanhan pappan hieltä. Ja kolmas kuorsaa liian kovaa. Neljäs laittaa yöllä valoja päälle ja mekastaa. Ainoat täydelliset tässä huoneessa ollaan siis minä ja Anneli, mutta sehän on sanomattakin selvää.

Tänään on koko päivän ollut sellainen olo, että haluais vaan käpertyä jonkun kainaloon ja saada hellyyttä ja läheisyyttä. Nyt noita ei oo nimeksikään. Mä vaan haluaisin, että Josh ilmestyis meijän oven taakse ja kertois, että sen lähtö oli vitsi. Miks sen piti lähtee just nyt? Nyyyyyyyyyyyyyh, oon ihan murtunut tästä vääryydestä! :D

"Minun on opittava rakastamaan typerystä itsessäni, sitä joka tuntee liikaa, puhuu liikaa, luottaa liikaa onneensa, voittaa joskus ja häviää usein, on vailla itsekontrollia, rakastaa ja vihaa, loukkaa ja tulee loukatuksi, lupaa ja rikkoo lupauksensa, nauraa ja itkee." - Theodore Isaac Rubin