Kuulumisia

Viikko vierähti taas eikä taaskaan oo oikeestaan tultu tehtyä mitään järkevää. Kuulostaa tosi fiksulta tulla Ausseihin ja käyttää se aika; ei mihinkään.

Lauantaina lähettiin ulos ja käytiin parissa baarissa, mut paska iltahan se oli! Illasta ei jäänyt muuta käteen kun bbq-kanapizza ja jonkun tökerön britin puhelinnumero.

Sunnuntai illalla saatiin puol 10 aikaan illalla älynväläys lähtee vielä viihteelle, koska molemmat meistä oli ihan maassa. Kello oli jo melkein 12 kun oltiin saatu ittemme ihmisten näkösiksi ja suunnattiin ulos. Meijän tuurilla tietty kaikki Perthin baarit oli just mennyt jo kiinni eikä päästykään mihinkään baariin. Siinä sitten pähkäiltiin, että kehdataanko mennä takasin hostellille vai mitä me keksitään? Pankkiautomaatilla törmättiin kolmeen äijään ja ne pyysi meitä mukaansa ja sano tietävänsä jonkun hyvän baarin. Pakkohan niitten mukaan oli lähteä!

Kyllä kannatti! Ne vei meijät Burswoodin CASINOLLE, vähänkö siistiä. Pääsin ekaa kertaa eläissäni oikeelle Casinolle. Voi sitä ilon määrää kun sinne päästiin! Se oli valehtelematta ainakin hehtaarin kokonen ja mä olin ihan pää pyörällä siellä, kun olin niin häkeltynyt siitä et olin siellä!!! Tuli niin tärkee olo, kun pyöri siellä miljoonien seassa, hahhaha! Niii ja mä voitin 100 dollaria jossain pelissä, se oli niin kivaa kun en ikinä voita mitään. Eikä mennyt edes yhtään rahaa koko iltana, kun ne pojat tarjos meille koko illan. Jäin vaan plussalle, jes!

Illan päätteeksi pojat lupasivat viedä meijät hotelliin yöksi ja mä olin onnesta soikeena, että me päästään oikeeseen luksus sänkyyn nukkumaan eikä tarvii mennä hostelliin, mahtavaa! No ei se nyt mennykään ihan niinkun Strömsössä. Kaikki hotellit oli täynnä eikä päästykään oikeeseen sänkyyn, niin väärin!!

Maanantaihin mennessä oltiin taas saatu tarpeeksemme meijän hostellista ja oltiin päätetty taas vaihtaa hostellia. Kun me vihdoin saatiin avaimet käteen, sain tarpeekseni siitä paikassa alta aika yksikön, noin 10 minuutissa. Meijän huonekaverit oli suoraan sanottuna ihan perseestä, ne ei viittinyt edes esitellä itseään ja muutenkin käyttäytyivät törkeesti ja näytti muutenkin niin ylimielisiltä.

No perseestä ne todellakin olivatkin! Ensimmäinen yö oli yhtä helvettiä. Olin kipeä ja halusin vaan nukkua rauhassa, mutta eihän se käynyt päinsä. Ne pässit huonekaverit ravasivat 7 kertaa siellä huoneessa keskellä yötä, laittoivat valot joka kerta päälle, raahasivat sinne omia kavereitaan, huusivat, joivat vodkaa ja tahallaan ärsyttivät. Itkuhan siinä meinasi tulla. Siitäkin selvittiin kuitenkin hammasta purren.

Tiistaina lämpöä oli jotain lähemmäs +30 astetta ja oli PAKKO lähteä rannalle vaikka olo oli huonoimmasta päästä ja väsymysluokka korkea. Aallot näytti niin hyviltä, että päätettiin sitten samantien vuokrata surfilaudat ja märkäpuvut ja lähteä surfaamaan. Ei ne aallot sitten osottautunutkaan niin hyviksi. Varsinkaan kun Anneli ei ollut aikaisemmin edes surfannut. Aallot oli niin hurjan isoja, että sai taistella pitääkseen itsensä hengissä. Uimareillakin oli tekemistä itsensä hengissä pitämisessä, meillä oli vielä surfilaudat hoideltavina. Hyvä ettei ruumiita saatu aikaan! Ainakin rannalta meitä katsovilla oli varmasti hauskaa katsellessaan meidän surullista näytöstä.

Keskiviikkoon mennessä oltiin saatu tarpeeksemme kyseisestä Bambu hostellista. Todettiin että International Backpackers on paras, siitä ei pääse yli eikä ympäri! Nöyrinä sitten talsittiin takaisin tänne, kolmatta kertaa ja varattiin saman tien koko seuraava viikko.

Iloisena yllätyksenä bongattiin täältä 2 suomalaistyttöä. Niiden kanssa oli pakko lähteä heti sama iltana ulos. Ensin mietin, että mitä siitä voi tulla kun 4 suomalaistyttöä lähtee Ausseissa porukalla ulos, mutta hyvinhän se meni. Kiva nähdä suomalaisia täällä ja aina on kiva saada uusia kavereita.

Torstai aamuna herättiin jostain aivan muualta kun omasta hostellistamme. Hiukan oli taas kyseinen olo;

Mutta naurullahan siitäkin selvittiin! Parasta täällä kun illalla lähtee baariin, on se ettei koskaan tiedä mihin se ilta päättyy! Jokainen ilta on erilainen. Joka kerta tapaa niin paljon uusia ihmisiä. Ja jestas miten lihaksikas kaveri toi meidät aamulla kotiin, huhhuh! Ei kyseisen herran autokaan pahalta näyttänyt, kodista puhumattakaan. Ausseilla on kyllä rahaa kuin roskaa! Vahingossa näin tän miehen pankkitilin saldon, tilejä oli 4 ja ensimmäisellä tilillä oli surkeat 43 000 AUS dollaria. Kelpais!

Joka tapauksessa koko torstai meni JÄÄTÄVÄÄ krapulaa taltutellessa. Meinasi pää räjähtää, kun aivastuksia tuli jotain miljoonan luokkaa kun olin vielä vähän kipeä. (Mutta eihän se ulos lähtemistä voinut estää!)

Perjantaina piti taas lähteä ulos, koska yllytettiin! Mentiin sellaiseen baariin kun The Deen, ihan ok paikka, mutta on niitä 10x parempiakin täällä. Mulla ei ainakaan ollut kovin hauskaa, siksi lähdinkin joskus 2 jälkeen pois vaikka muut jatkoikin vielä iltaa. Oli muuten varmaan kohtaloa että tulin kotiin, nimittäin mun kenkä hajosi kävelymatkalla kotiin päin.

 

Lauantai meni taas krapulaa potien ja koko päivä meni sekin harakoille. 50% täällä olosta menee harakoille krapulan takia, hienoa!

Sunnuntaina koin taas suuria taisteluja turhautumista vastaan. Lähdin jopa ensimmäistä kertaa täällä LENKILLE ja tietty alkoi sataa vettä kun esterin perseestä, mutta mä niin nautin siitä. Nautin! Luoja miten hyvän olon siitä sain!

Illalla suuntasin meijän hostellissa asuvan suomalaistytön ja Uus-Seellantilaisen tytön kanssa lähipubiin mistä ei kauaa kerettykään huumaa repiä, kun se sulkeutui niin aikaisin. Sen jälkeen tyttö Uudesta-Seellannista jäi junasta pois ja me kaksi suunnattiin Burswoodin Casinon yökerhoon. Jestas miten kauniisti ihmiset siellä tanssi. Tanssilattialle muodostettiin rinki, mihin jokainen sai vuorollaan mennä näyttämään taitojaan. Mä ihan häkellyin siitä miten kauniisti joku ihminen oikeesti osaa käyttää kroppaansa. Se oli jotain niin ihailtavaa!!!

Maanantaina käveltiin West Perthiin, johonkin huitsin kuuseen ja vietiin jälleen kerran meijän CV:itä jokaiseen ravintolaan mitä vastaan sattui. Ja loppu ilta menikin siinä löhöillen ja ihmetellen. Töitä samalla netistä etsien.

Tänään tiistaina luovuin ties monettako kertaan toivosta töiden saamisen suhteen. En ole koko elämäni aikana nähnyt näin paljon vaivaa töiden hakemiseen kun täällä. Olen vienyt CV:ni jokaiseen ravintolaan/pubiin/baariin/kuppilaan mitä Perthin keskustasta löytyy, lähettänyt lukuisia työhakemuksia ravintoloiden sähköposteihin ja käynyt kaupungin ulkopuolella viemässä CV:täni. Tuloksetta! Tunnen niin suurta pettymystä itseäni kohtaan. Kotona ajattelin saavani töitä ensimmäisestä paikasta johon CV:ni jätän. TämäKIN luulo osottautui vääräksi...

Joulu on tuntunut täällä TODELLA kaukaiselta ajatukselta. Normaalisti Suomessa olisin siitä jo ihan fiiliksissä, polttelisin kynttilöitä, joisin glögiä, suunnittelisin joululahjalistaa... Täällä en ole saanut Jouluun minkään näköistä tuntumaa. Kunnes. Tänään eksyin kauppaan jossa myytiin joulukuusia, joulukarkkeja, joulukalentereita, joulukuusenkoristeita ja kaikkea ihanaa mikä kuuluu Jouluun. Mä herkistyin siitä rojusta ja tunsin kun mun henki salpaantui ja sydän särkyi kun ajattelin, että mä oon Joulun täällä, YKSIN, ilman mun perhettä ja rakkaita! Tänä vuonna mä en  saa kokea sitä jokavuotista valmistautumista Jouluun ja sitä, kun koko perhe on koolla, kotona tuoksuu Joulu ja ulkona talvi! Ajatus siitä teki mut niin surulliseksi.

Sitten näin Facebookissa kaikkien lisäämät kuvat Rukalta... Ikävähän sinnekin sitten tuli! Kaikkia niitä ihmisiä siellä, sitä tunnetta ja kaikkea. Mä haluan sinne vielä takaisin kun täältä joskus kotiudun! <3

Välillä hiipii väkisinkin ajatus mieleen, että mitä hittoa mä tekisin, ja missä mä olisin jos olisin vaan jäänyt Suomeen? Kuinka erilaista mun elämä siellä olisi? Nii, ken tietää? Noihin kysymyksiin en osaa vastata .

Viimeiset pari päivää mun tunteet on muutenkin heitellyt häränpyllyä suuntaan ja toiseen. Mieliala vaihtelee hurjaa vauhtia, enkä oikein itsekään tiedä onko mun hyvä vai huono olla täällä... Oikeestaan mitä vikaa mun elämässä on täällä? Läheisyydenkaipuu on järjettömän suuri! Kaipaan mun omia ystäviä, perhettä ja muita läheisiä ihan mielettömästi. Välillä tuntuu siltä, ettei ole ketään kenen kanssa jutella ja kenelle kertoa murheet. Vaikka eihän mun murheet täällä sen suurempia ole kun ikävä ja mistä saan töitä sekä asunnon. Niin ja kauanko mun rahat riittää pelkkään täällä lusimiseen?!

Nii joo, sitten tänään tuli myös hirvee ikävä meijän mammaa, kun  se yleensä soittelee mulle ja kyselee kuulumisia. Nyt ei olla juteltu viiteen viikkoon! Ja kun mamma mielessä oli niin alkoi myös tehdä mieli mamman lihapullia, ne on niin herkullisia! <3 Ehkä vuoden päästä sitten!

Ja sitten mietin myös, että miten Josh teki sen? Miten se sulatti mun kivikovan sydämen!? Mä en vaan voi käsittää miten se sen teki? En tiedä, mutta mä taidan olla ihastunut siihen ja uskon, että me vielä nähdään jos niin on tarkoitettu!

Mitä mä tässä nyt lötisen, nähdään vuoden ehkä kahden päästä kun kotiudun takaisin Suomeen! <3

-K-