Mulla on hyviä uutisia. Elämä alkaa nimittäin taas luistaa
tällä pallon puoliskolla ja aurinko alkaa pikkuhiljaa näyttämään säteitään myös
tähän synkkään risukasaan.
Tosiaan, viime päivät olen itkua täällä melkein vääntänyt.
Tilanne on nimittäin se että; olen Herra Brittiä täällä Perthissä odottanut
niin kauan, että minun tilin saldo alkaa hitaasti, mutta varmasti näyttämään
nollaa. Onhan minulla vielä hätävara käyttämättä ja rahaa lentää toiseen
kaupunkiin, mutta paikanpäällä elämiseen ei näillä rahoilla paljon juhlita.
Otin asian puheeksi isin ja äitin kanssa pari päivää sitten,
koska tiesin saavani niiltä neuvoja miten on järkevää toimia. Isi sanoi, että
nyt minun on vain pakattava kimpsuni ja kampsuni ja lennettävä toiseen
kaupunkiin kun minulla on uudessa määränpäässä vielä jonkin näköinen mahdollisuus
pärjätä näillä rahoilla. Suomeen palaamista en edes harkitse, joten se
vaihtoehto oli suljettu pois jo ääneen sanomattakin.
Keskustelumme aiheutti minulle vähintäänkin harmaita
hiuksia. Minulle iski paniikki. Illalla itkin mielikuvaa siitä, että minun
pitäisi palata takaisin Suomeen... En ole yhtään valmis palaamaan kotiin.
Kotini on nyt täällä! Olen valmis taistelemaan viimeiseen asti pitääkseni itseni
loppuun asti Australiassa!!! Koko seuraavan yön näin erinäisiä painajaisia
kohtalostani. Mitä jos en löydäkään uudesta kaupungista heti työpaikkaa? Mitä
jos minulla ei ole rahaa asumiseen? Rahaa ruokaan? Sitä häpeän määrää jonka
kohtaisin saapuessani ennen aikojani Suomeen. En antaisi sitä itselleni IKINÄ
anteeksi. Ikinä, ikinä, ikinä. Ikinä.
Heräsin aamulla hiestä märkänä, painajaisten vuoksi. Yön
aikana ihoni oli huonontunut huomattavasti. Stressasin. Mietin erinäisiä
vaihtoehtoja miten saisin itseni pidettyä Australiassa. Keksin. Etsin työpaikan
farmilta. Toisen vuoden viisumin saamiseksi edellytetään 3 kuukauden
työskentelyjakso farmilla. Saisin kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Saisin
suoritettua toisen vuoden viisumin sekä kerättyä matkakassaa, lisäksi saisin
työskennellä oman alani hommissa. Eihän minua oikeasti kiinnosta elää farmilla,
keskellä erämaata. Pakon edessä olisin kuitenkin valmis mihin tahansa! Ongelma
suoritettu!
Tänään töihin mennessäni kaikki suunnitelmat muuttui....taas
jälleen kerran. Työni on ollut todella, todella osa-aikaista, vain 2,3 tai 4
vuoroa per viikko, yhtensä noin 10-20 tuntia. Eihän tuolla maksa kuin viikon
vuokran, 160 dollaria. Muut menot olen maksanut omilla säästöilläni. Nyt
minulle tarjottiin kolmeksi viikoksi täysiä tunteja viikoilta 6-8. Ensin
muserruin totaalisesti. Enkö pääse vieläkään pois Perthistä? Sisälläni tiesin,
että järjen nimissä en voisi kieltäytyä tarjouksesta. Pyysin pari päivää
miettimisaikaa, koska tarvitsin aikaa laskea paljonko jään voitolle tai
häviölle. Halusin myös kuulla vanhempieni mielipiteen asiaan, koska itse en
aina kykene ajattelemaan järkevästi ja juuri tuo ajattelemattomuus on ajanut
minut tähänkin tilanteeseen.
Laskin, jos jään tänne vielä viideksi viikoksi, joista kolme
viimeistä saan työskennellä täysillä tunneilla, jään kaiken järjen mukaan
voitolle. Jos tienaan kolmessa viikossa reilut 3500 dollaria tai vajaat 4000
dollaria, sen on oltava tuottoisampaa kuin lähteä tyhjänpäälle uuteen
kaupunkiin vaikka tienaisin tulevana seuraavana viikkona vaivaiset parisataa
dollaria. Täällä minulla on koti. Uudessa kaupungissa olisin täysin omillani.
Ei kotia, ei työtä saatika tietoa milloin sellainen ilmaantuu. Elämä olisi
liian epävarmaa, koska rahaa on liian vähän enkä edes suunnittele käyttäväni
hätävaraani ennen kuin on oikeasti HÄTÄ. Problem solved minä jään Perthiin!
Sitten muihin asioihin...........
Minä näin tänään Herra Britin ja elämä on taas kaikin puolin
ihanaa! Olen niin onnellinen! Pelkäsin, että tulee liikaa awkward
momenteja, mutta ei tullut yhtään. Oli niin luonnollista eikä minun
tarvinnut edes hävetä itseäni tai osaamisiani. En kyllä ymmärtänyt yhtään mitä
hän selitti. No ei vais! Välillä sai kyllä pari kertaa kysyä, että mitäs hittoa
sinä selität. EI UMMARRA! Pelkäsin myös,
että jompi kumpi pettyy, mutta en usko että näin kävi.
Olen niin onneissani nyt. Hän lupasi myös
opettaa minua ajamaan autoa, täällä kun tosiaan on vasemmanpuoleinen liikenne
eikä naisen aivoja ole luotu siihen logiikkaan. Olisin saanut jo heti tänään
opetusta, mutta kieltäydyin, koska en halunnut heti romuttaa hänen autoaan ja
ajaa sitä ojaan tai tolppaan. Vastapalvelukseksi lupasin opettaa häntä
surfaamaan, koska itsehän olen suoranainen mestari siinä puuhassa. Kyllä,
kyllä! Hän on kyllä niin IHKU!
Eilen olin rannalla ja voi että minua otti aivoon oma
tyhmyys! Minulla oli bikinin alaosa väärinpäin. Kyllä, väärinpäin! Se ei ollut
edes mikään näkymätön moka vaan ihan selvästi näki sen olevan väärinpäin. Luoja
miten paljon minua otti aivoon ja harmitti. Enhän minä sitä voinut väärinpäin
jättää, koska näytin idiootilta. Vessat oli ihan liian kaukana ja koska olin
yksin, en jaksanut pakata kimpsuja ja kampsuja vain sen takia. En voinut mennä
uimaankaan ja vaihtaa sitä siellä, koska kaikki olisi minun kävellessä mereen
nähnyt niiden olevan väärinpäin. En minä keksinyt muutakaan kuin laittaa paidan
jalkojen päälle ja äkkiä sujauttaa ne oikein päin. Onneksi ne on narubikinit
niin sain sujautettua ne suht huomaamattomasti. Jep tiedän, noloudellani ei ole
mitään rajaa!
Häntä pystyyn, asioilla on tapana järjestyä! Ja vaikka ei järjestyisikään niin kotiin en ainakaan tule!
-K-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti