Ajatuksia...

Mun elämässä ei oikeastaan ole ehtinyt tämän parin päivän aikana tapahtumaan mitään sangen jännittävää. 

Meidän perhettä valtaa tällä hetkellä pieni draamanpoikanen. Sain eilen kuulla, että mun toinen kämppis, Tony, on ihastunut muhun. Mä en oikeasti edes ymmärrä mitä se mussa näkee. En mä koe olevani mitenkään spesiaali. Hemmetin miehet! Eikö miesten kanssa voi _ikinä_ olla pelkästään kavereita? Kavereita ilman yhtäkään taka-ajatusta? Nyt mä elän pientä henkilökohtaista kriisiä, koska tunnehan ei ole molemminpuolinen eikä tule koskaan olemaan. Kyllähän mä sen olen omin silminkin nähnyt, että sillä ei nyt ole ihan "puhtaat jauhot  pussissa" meidän kaveruudessa. Kovin toivoin, että mun pettämätön vaistoni olisi kerrankin väärässä. Mutta turhaan. Mä en vaan jotenkin kestä sitä, että se on niin kiltti. Niin kiltti, että se ylittää välillä imelyysrajan. Nyt mua vaan ahdistaa kaikki. Ahdistaa asua täällä. Hayden on muuttamassa Queenslandiin ilmeisesti ennen Joulua mikä tarkoittaa sitä, että mä jään tänne Tonyn kanssa kaksin. Hyvin ahdistavaa. Ahdistavaa. Mä jään niin kaipaamaan Haydenia! Se on aivan ihana ihminen enkä kyllä itse sitä luokittele nörtiksi vaikka Tony sanoo Haydenin sitä olevan. Mä en oikein tiedä mikä niiden välejä hiertää, musta tuntuu ettei mulle olla kerrottu ihan kaikkea. 

Perjantaina mulla oli ensimmäinen oikea, pitkä työvuoro sitten 4 kuukauteen. 4 kuukauteen! Hirveää mikä laiskamato olenkaan ollut. Tuntuu, että mä vasta olin Kaivon keittiössä hikoilemassa, mutta siitähän on todellisuudessa jo ikuisuus. Tosiaan mä olen jo jossain määrin kyllästynyt mun työpaikkaan. Tai mun toimenkuvaan. Se on liian helppoa, mä kaipaan jotain haastetta. Mä haluan oppia uutta. Perjantaina olin innoissani siitä, että mulla tosiaan oli ensimmäinen 10h työvuoro ja saisin oikeasti tehdä töitä. Meillä oli ihan kamala härdelli töissä, lakkaamaton kiire. Käytiin hakemasta viereisestä Subwaysta jokaiselle ruokaa, koska kiireen takia ei ehditty edes lounasta valmistaa. Yllätyksenä mulla olikin tunnin tauko 4-5 välillä jolloin pääsin meidän työpaikan kattoterassille paistattelemaan päivää. Ei yhtään hassumpaa! Siellä mä istuin poolin reunalla, söin Subia ja mietin miten paljon mä oikeastaan pidänkään mun työpaikasta. Kyllä, siitäkin huolimatta että välillä luulen vihaavani sitä. Miettiessäni tätä asiaa hiukan pidemmälle tajusin, että enhän mä voi mitenkään "vihata" sitä, koska mua ei koskaan vituta mennä töihin. Sinne on aina kiva mennä! 

Meijän työpaikan kattoterassi pooleineen.

Eilen me oltiin Annelin kanssa meillä aloittelemassa iltaa varten. Tehtiin kiivipirtelöä vodkalla terästettynä, katsottiin Step Up3: Revolution ja hengailtiin. Se oli oikein mukava päivä/ilta. Illaksi suunnattiin keskustaan, mentiin Haydenin työpaikalle 1907:ään Tonyn ja sen kavereiden kanssa. Hyvin alkanut ilta päättyi mun osalta kuitenkin aika surullisesti. Myönnän flopanneeni koko illan ja tunnen todella suurta myötähäpeää itseäni kohtaan. Kaikki oli jälleen kerran ilmaista ja se olikin suurin syy siihen, että mun ilta päättyi aika koomisesti. Kyseinen paikka oli mennyt jo kiinni ja oltiin siellä henkilökunnan kesken ja bileet oli astetta kovemmat... Jokaisen oli juotava jotain vodkaa suoraan pullosta ja eihän raaka viina mulle sovi. Otin huikan ja ennen kuin ehtisin edes itse huomata olin jo oksentanut kirjaimellisesti osittain itseni päälle. Todella nöyryyttävää! Nolouteni ei suinkaan saanut päätöstään tässä vaiheessa! Häpeän (ja oksennuksen) saattelemana päätin lähteä kotiin, mutta kuinkas kävikään. Siinä pari drinkkiä liikaa ottaneena ja 10cm korkokengät jalassa askeleet horjui hiukan suuntaan jos toiseen ja humpsis! Siellä mä olin maassa korkkarit solmussa, polvet ruvella kuin mikäkin pubiruusu. Eilen ei paljon naurattanut, mutta nyt pystyn jo myötähäpeän keskeltä nauramaan itselleni ja noloudelleni. Onneksi täällä 1,4 miljoonan ihmisen suurkaupungissa ketään tuskin tunnistaa mua yhtään missään ja saan olla tämän häpeän keskellä yksin.

Tänään mulla todella, todella ristiriitaiset tuntemukset asiasta kuin asiasta. En tiedä johtuuko tämä vaan siitä, että mulla on jonkun asteen krapula vai siitä, että joskus vaan on niitä huonompia päiviä.

Mua on nimittäin alkanut ällöttämään oma peilikuvani. Ällöttää katsoa itseään peilistä ja nähdä ne miljoona virhettä joihin mä en ole tyytyväinen. Mun ruokailut täällä on ollut aika kaukana terveellisistä ruokatavoista. Välillä mä paastoan, saatan olla koko päivän syömättä yhtään mitään. Oikeasti yhtään mitään. Välillä syön oikean ruoan sijaan koko päivän aikana pelkkiä hedelmiä, naturel cashew pähkinöitä ja Snickersejä. Ja välillä mä ahmin kaikkea kuin porsas. Mun paino tippui ensimmäisten 2 viikon aikana täällä, tässä asunnossa asuessani 5kg. Nyt olen saanut jokaisen kilon takaisin alle viikossa, koska olen taas vain ahminut kaikkea. Tänään taas en ole syönyt muuta kuin puolikkaan Subin, 1/4 vesimelonin ja cashew pähkinöitä. Ällöttää miten musta on taas tullut tämmöinen jojo -laihduttaja.

Päätin aloittaa huomenna laihduttamisen, taas. Haluan tuntea ylpeyttä katsoessani itseäni peilistä enkä järkyttävän suurta itseinhoa. Tein ns. "laihdutussuunnitelman" itselleni. Kirjoitin päivän aikataulun heräämisestä nukkumaanmenoon asti. Kirjoitin mihin aikaan on lähdettävä lenkille, mihin aikaan jumpattava kotona ja mihin aikaan saan syödä, mitä saan syödä ja paljonko saan syödä mitäkin päivän aikana. Laskin kalorit valmiiksi ja mun tavoite on pysytellä 1300kcal per päivä, koska netissä tekemieni testien perusteella se on "oikea" kalorimäärä juuri mulle. Mullahan on tunnetusti maailman surkein itsekuri ja yleensä tahdon vaan unohtaa edes aloittaneeni  taas laihduttamaan. Mun pitää vaan alkaa taas rakastamaan sitä mitä teen (mm. lenkkeilyä) ja uskoa itse, että mä pystyn siihen. Sen täytyy lähteä musta itsestään!

Toinen (vai kolmas) asia joka mua ahdistaa on Joulu. Mulla ei ole minkään näköistä käsitystä siitä mitä mä aion tehdä jouluaattona. Tony pyysi mua sen mukaan sen vanhempien luokse viettämään Joulua niiden kanssa. Ensin arastelin asiaa, koska en tahdo olla kenellekään riesana, mutta loppupeleissä kuitenkin hiukan lämpenin ajatukselle oikeasta Australialaisesta joulusta. Meidän piti mennä samana päivänä sellaiseen paikkaan kuin The Pinnacles. Se on noin 2h ajomatkan päässä Perthistä ja kyseinen paikka on täynnä "rocks", mä en pysty nyt muistamaan mikä se sana on suomeksi, mutta se paikka näytti todella kauniilta. Musta kuitenkin tuntuu, että mun joulusuunnitelmat meni uusiksi, koska enhän mä voi mennä sellaisen ihmisen vanhempien luokse viettämään Joulua ketä on ihastunut muhun. Ajatus siitä tuntuu liian ahdistavalta. Oikeasti mun tekisi vaan mieli jäädä kotiin ja tehdä jouluruokia, ihan niin kuin Suomessa. Olisihan se hienoa nähdä myös Australialaisten oikea Joulu, mutta mä taidan olla liian perinteiden perässä juoksija. Mun ensiviikon suunnitelma oli valmistaa piparkakkutaikina itse. Ajattelin syödä sitä sellaisenaan, taikinana, mutta en tiedä jääkö se vaan haaveksi, koska en usko että se sopii mun tulevaan "dieettiin"...

Yksi asia mun on vielä kerrottava. Nimittäin eilen äiti otti muhun yhteyttä Skypen kautta, koska Suomessa ne vietti meidän mummon 85-vuotis syntymäpäivää ja oltiin sovittu etukäteen, että mä onnittelisin mummoa Skypen välityksellä. Mun on ihan pakko myöntää, että mun sydän särkyi! Siellä oli kaikki, kaikki mun sukulaiset. Jopa mun serkut joita mä harvemmin näen, ne oli kaikki siellä, minun kotona, Suomessa ja minä en ollut siellä! Siellä oli mun perhe, mun KAIKKI serkut, mamma ja pappa, mummo, mun täti ja ihan kaikki rakkaat. Mä näin ne kaikki, mutta mä en saanut olla niiden kanssa. Mä olisin halunut koskea niitä kaikkia, tuntea niiden läsnäolon, olla niiden seurassa. Mutta mä en voinut. Sillä hetkellä en toivonut _mitään_ muuta enemmän kuin että voisin olla edes yhden kokonaisen minuutien siellä!!!

Väitteeni siitä etteikö mulla muka oikeasti olisi palava ikävä kaikkia kotoa, on paskapuhetta. Mulla on ikävä kaikkia enemmän kun itse uskonkaan eikä se ikävä häviä mihinkään!

Ei mulla tällä kertaa taida olla muuta sanottavaa. Halusin tehdä tämän postauksen vielä tänään, sunnuntaina, koska ensi viikolla mulla alkaa "uudet kujeet" enkä halua jauhaa samassa postauksessa mun känniörvellys, kämppisdraama, joulukriisi "kokemuksia" ja mun (huikeasta) dieetistä. Ne ei vaan jotenkin mene yksyhteen. 

Pahoitteluni ettei kuvia taaskaan ole ja tätä on varmaan kovin tylsä lukea. Puolustauden taas sanomalla etten ikinä muista/raaski ottaa kameraa mukaan, koska se on niin iso ja mun laukku on hyvin pieni kameran kokoon nähden.

Kiitos kun luit ja sain jakaa murheeni Sinun kanssa!

 -K-