kone tullu huollost eikä oo enää tekosyit olla kirjottamat tänne. Vitun aussit onnistus taas puijaamaan mua! Salasanan purkaminen kadottomat kaikkii tiedostoi ei menny ihan maksujen ja sopimuste mukaan. Yllätys, et ku avasin koneen ni kaikki (lähinnä kaikki Aussi-kuvat harmitti!) oli kuitenki kadonnu. Great! Noh, elämä jatkuu ja onneks Facebook on keksitty.
Alkuviikon tosiaan olin laiska enkä menny töihin ollenkaa. Torstai oli pakko hilata perse töihin, käydä kysymäs millon mul oikeen on töitä vai oonko saanu potkut, ku lupauksist huolimat sielt ei ollu kuulunu mitään. Työpaikka onneks pysy ja oliki vaan sattunu väärinkäsitys; niillä ei ollu mun numeroo eikä mulla niitten.
Mä en oikeestaan tiiä mikä mua siin työpaikas oikeen kiehtoo. Koko keittiöhenkilökunta yrittää savustaa mua ulos sieltä eikä suostu näyttää mulle mitään annoksia tai yhtään mitään muutakaan. Mainitsin mun pomolle siitä, koska haluisin oppii tekemään jotain näkyvääkin. Kuulemma ne tekee sitä tahallaan, koska pelkää menettävänsä asemansa jos joku sattuu pääsemään niitten yläpuolelle...
Tää pomo onkin sit asia erikseen... En oikeesti ymmärrä miks mä siitäkin tykkään niin paljon ja miten oon sen kans niin hyvää pataa. En kuuna päivänä antais kenenkään ihmisen ikinä kohdella mua Suomessa niin miten se kohtelee meitä. Ensin kaikki on darling ja baby ja silmänräpäykses muututaan idiooteiks ja aivottomiks, jotka ei osaa tehdä mitään... Onneks olin kuullu kauhutarinoit siit ennen ku alotin siellä ja osasin vähän varautuu tähän. Toisest korvast sisään ja toisest ulos. Tee parhaas ja sit mee kotii nukkumaa. Jos et onnistu ni saat potkut, mitä sit? Maailma on täynnä ravintoloi.
Tänään tunsin taas olevani Gordon Ramsayn Hell's Kitchenis. Kirjaimellisti. Kaikki oli hyvin kunnes yhtäkkiä hän päätti taas saada raivokohtauksen mitättömäst asiast ja vitut ja vatut lensi. Darlingit muuttu taas idiooteiks ja yks kokki hermostus niin paljon, et heitti tulikuumat öljyt mun jalal. Ihanaa! Emmä voinu alkaa huutamaan, koska sit se ois saanu taas uuden syyn alkaa raivota jollekki enkä ois jaksanu kuunnella sitä. Hammast purren ja itkuu pidätellen päätin vaa pitää suuren suuni kiinni. Mua ei oo varmaan ikinä sattunu niin paljon. Nyt onki sit 2-3 nyrkin kokonen kaunis palohaava pohkees, mikä vuotaa mätää ku vesi hanast. Loppu päivän olinki ku perseeseen ammuttu karhu, ku mua sattuu niin paljon pelkkä käveleminen enkä voinu sanoo kenelkään mitään.
Ei tääl mitään muuta ihmeellist sit ookaan tapahtunu... Viimesen viikon ajan oon aika paljon miettiny sitä, miten tää koko reissu on muuttanu mua ihmisenä. Tuntuu, et oon kadottanu itteni. Tai en mä tiiä ooks mä koskaan ees löytäny sitä ketä mä oon. En kai. Miljoonat kerrat oon miettiny sitä, miten täydellist mun elämä oikeestaan oli Suomes. Ei sitä vaa sillon osannu arvostaa... Kaikki oli vaa "ihan tylsää". Mul oli ihan kaikki mitä mä normaalis elämäs tarviin; ihana perhe ja ystävät lähellä, työpaikka, normaali arki. Emmä kyl ikinä tienny mitä mä halusin, mut en mä kyl tiiä vieläkää.
En ikinä unohda sitä, miten ihmiset sano, et täst tulee mun elämäni paras vuosi. Onks tää sitä? Paljon stressii, draamaa, hankaluuksii, yksinäisyyt, vaikeuksii ihan normaalin arjen kans. Ei mun mielest. Kamalaa edes sanoo näin, mut tuntuu, et olin Suomes paljon onnellisempi mitä mä täällä oon. Silti mä en haluu kotiinkaa. Kysymyksii "Miks sul ei oo poikaystävää?" ja "Eiks sun elämä oo rankkaa ku oot ihan yksin?" oon kuullu kyllästymiseen asti. Emmä tiiä ja on se, mut ehkä joku viel joskus löytää mut jos niin on tarkotettu.
Ekaa kertaa elämässäni oon pystyny havaitsemaa sen enkelin ja pirun päässäni. Välil pystyn mielessäni näkemää ku ne taistelee keskenää (ihan niinku Aku Ankas!) ja sekottaa mun pään entisestää enkä enää tiiä mitä ajatella ja sit vast onki soppa pystys. "Stop thinking!" onki toiset kuuluisat sanat mitä saan kuulla ihan koko ajan. Mä oon yrittäny ja yritän edelleen, mut emmä oo ikinä tienny miten se oikeesti tehää. Mitä mä sit teen ellen ajattele?
-K-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti